Viimeisen lomapäivän ilta

Huomenna jatkuvat työt. Loma on lusittu. Vatsasta sen huomaa. Valmistautuminen on alkanut. Vatsaa ei kierrä, mutta jotain siellä on. Ajatukset sohivat sinne tänne, yrittävät valmistautua aamuun. On yritys ajatella, että pitäisi suunnitella jotakin. Välttely vie voiton. Kaoottinen pää tarrautuu ajatukseen, ettei ensimmäistä päivää voi suunnitella. Sinne on vaan mentävä. On avattava reippaasti ovi ja toivotettava hyvää uutta vuotta. On annettava oppilaille mahdollisuus kertoa, mitä ovat lomalla tehneet. On oltava avoin kaikelle. Silleen se menee. Toivoisin löytäväni sisältäni vänrikki Koskelan, joka sanoisi:- Tähtäin hiihtolomaan, siitä se parhaiten selkii.  Hiihtolomaan on 7 viikkoa, 35 päivää, 168 oppituntia.  Liikunnassa hiihtoa ja luistelua. Musiikissa alkaa nokkahuilun soitto. 22 arviointikeskustelua odottaa tammikuussa. Montako kertaa kaivan avaimia housujen taskuista, avaan ja suljen luokan ovia, hyssyttelen sormi suun edessä, pyydän huomiota, huomautan huonosta käytöksestä kuten kiroilusta ja myöhästelystä ja laittelen Wilma-merkintöjä päivän jälkeen. Montako kertaa tuijotan ikkunasta ulos aidan toiselle puolelle, jossa kuvittelen vapaan maailman vapaiden ihmisten tekevän vapaiden ihmisten valintoja, jotka tässä kapisessa maailmassa koskevat lähinnä lounaspaikan valintaa ja  kesälomamatkan suunnittelua. Voiko kukaan lopulta olla toista vapaampi? En usko. Jokainen kuvittelee aina jonkun toisen vapaammaksi. Pitäisi olla onnellinen, että saa tehdä työtä, jossa kokee olevansa vanki, jotta voi ajatella toisten olevan onnellisempia ja vapaampia.

  Viimeisen lomapäivän viimeisten tuntien kärvistely on koomista. Sen on kokenut niin monta kertaa. Silti en jaksa tottua ajatukseen, että tulevana yönä ei nukuta. Ajatus palaa luokkaan ja siihen, etten ole suunnitellut mitään. Tunnen syyllisyyttä. Aamulla herään aikaisin ja aktivoin itseni kahvilla. Lampsin kouluun kuin nauta teuraalle. Pelkään minuun pettyneiden vanhempien heittelevän minua jo aamulla mädillä tomaateilla. Banderollit ja plakaatit vaativat minua välittömästi eroamaan. – Eroa laiska paska, kun et opettaa edes jaksa! Katolla tarkka-ampuja yrittää lävistää aivoni tarkalla osumalla.  Yön painajaisissa lapset ovat kaapanneet vallan ja olen kuin ajopuu meressä luokan edessä ja yritän puhaltaa nokkahuilulla ”ostakaa makkaraa”.

  Ensimmäisen työpäivän jälkeen olo on kuin Iivo Niskasella 15 kilometrin kultamitalihiihdon jälkeen: Väsynyt, onnellinen ja epäuskoinen. Selvisin sittenkin. Taidankin olla niitä suomalaisia selviytyjiä.