Opettajanhuoneessa taas, missäpä muualla! Herran jestas kuinka erityisopettaja huokailee kertoessaan ”tapauksesta”, jota hän kutsuu ”sun kullanmuruksi”. Pedofiliaa? #Metoo! Pitäisi olla varovainen! Kullan muruttelusta voi päätyä otsikoihin! Pointtini on se, miksi erityisopettaja kertoo niin laveasti, pitkäsanaisesti ja seikkaperäisesti, mitä hän on oppilaani kanssa käynyt tunnillaan läpi. Yhdellä tunnilla. Hän kertoo myös oppilaan edistymisestä ja käyttäytymisestä. Minun on vaikea ymmärtää sitä. Miksi? Siksi, että hän ei ole minulle tilivelvollinen, mitä hän on tunnillaan tehnyt ja mitä ei. Toiseksi, vaikka olen opettaja, olen välitunnilla joko suunnittelemassa seuraavaa tuntia tai lepuuttamassa aivoja, lepäämässä. En tarkoita, ettenkö piittaisi oppilaistani. Se ei ole sitä. Minulle tulee työnantajaolo! Työnantajaolo! Olen monta kertaa miettinyt, että miksi minä luokanopettajana en kerro erityisopettajalle, miten oppituntini meni, ikään kuin vastavuoroisesti.
”Tervehdin oppilaita ensin. Kysyin kuulumiset. Loin katsauksen, alustin, pidin aamun avauksen. Ohjasin teemaan. Annoin käskyjä ja kehotuksia. Toruin, nuhtelin, kiitin, ylistin. Käskin terotuttamaan lyijykynän 8.24. Pidin sanelun. Tarkastimme. Meni hyvin joillakin, joillakin ei. Annoin läksyä. Puhuimme mukavia. Vaihdoimme ajatuksia..” En tee näin. Miksi? En tiedä. Kai siksi, etten halua jauhaa tarpeettomasti jostakin tarpeettomasta.
Radiossa haastateltiin eläkkeelle siirtynyttä eduskunnan jotakin mitälie oikeusapuasiamiestä. Hän kertoili virkavuosistaan vuolaasti ja kertoi, kenen eduskunnan puhemiehen kanssa oli mukavinta työskennellä. Hän kertoi pahoista vuosista talouspolitiikan sukeltaessa plaaplaa, ns. kriisivuosista. Mietin, että ketä helvettiä se kiinnostaa? Ja sitten mietin, että jos yhteiskunnallinen arvostus olisi hieman erilaista, niin luokanopettaja saattaisi olla se, joka puhuu yhtä kuivia ja höpöjä kuin juridiikan asiantuntija tänä päivänä valtakunnan eetteriin. Haastattelut olisivat varmastikin tällaisia.
Haastattelija: Mikä on ollut urasi kohokohta?
Luokanopettaja: 1976 peruskouluun siirtymiseen jälkeen me saatiin hankkia kouluun punakuoriset Caran Dachén vahavärit. Ne oli jotain tosi uutta ja mullistavaa. Sitten tuli muoviset tekosilmät 1981 ja se taas mullisti pääsiäispupuaskartelun aivan totaalisesti. Siihen asti, voitteko kuvitella, silmät piirrettiin tussilla. Kyl mä sanoisin, että se isoin juttu on ollut työtavoissa. Ryhmätyöt isoille A2-papereille mullisti ryhmätyöt. Sitten opetusministeriöltä tuli ohjeistus, että otsikon saa värittää puuväreillä, ei vahaväreillä. Sehän repes ihan mahottomaks. Kaikki väritti otsikkoo.
Haastattelija: Sä oot työskennellyt monen eri rehtorin ja monen eri OAJ-puheenjohtajan kanssa? Onks niis ollu eroa?
Luokanopettaja: On. Kun Ranteen Vode valittiin OAJ:n kärkikarvaajaksi, työyhteisö innostui tenniksestä. Kangasniemen aikana me ruvettiin bodaamaan, et saatiin yhtä jäntevät käsivarret ja ruvettiin käyttää pikkutakkeja, jota roikotettiin rennosti etusormen varassa ja oltiin rentoja. Luukkaisen aikana me alettiin ottaa huolestuneita ilmeitä ja samaan aikaan alkoi lapset muuttuu hirviöiks ja vanhemmat ääliöiks.
Joo. Tällä karrikoinnillani haluan alleviivata, että noin tyhmältä se kuulostaisi, jos opettajia haastateltaisiin samalla tavalla kuin ns. uraa tehneitä valtion virkamiehiä omassa elitistisessä kuplassaan.
”Tervehdin oppilaita ensin. Kysyin kuulumiset. Loin katsauksen, alustin, pidin aamun avauksen. Ohjasin teemaan. Annoin käskyjä ja kehotuksia. Toruin, nuhtelin, kiitin, ylistin. Käskin terotuttamaan lyijykynän 8.24. Pidin sanelun. Tarkastimme. Meni hyvin joillakin, joillakin ei. Annoin läksyä. Puhuimme mukavia. Vaihdoimme ajatuksia..” En tee näin. Miksi? En tiedä. Kai siksi, etten halua jauhaa tarpeettomasti jostakin tarpeettomasta.
Radiossa haastateltiin eläkkeelle siirtynyttä eduskunnan jotakin mitälie oikeusapuasiamiestä. Hän kertoili virkavuosistaan vuolaasti ja kertoi, kenen eduskunnan puhemiehen kanssa oli mukavinta työskennellä. Hän kertoi pahoista vuosista talouspolitiikan sukeltaessa plaaplaa, ns. kriisivuosista. Mietin, että ketä helvettiä se kiinnostaa? Ja sitten mietin, että jos yhteiskunnallinen arvostus olisi hieman erilaista, niin luokanopettaja saattaisi olla se, joka puhuu yhtä kuivia ja höpöjä kuin juridiikan asiantuntija tänä päivänä valtakunnan eetteriin. Haastattelut olisivat varmastikin tällaisia.
Haastattelija: Mikä on ollut urasi kohokohta?
Luokanopettaja: 1976 peruskouluun siirtymiseen jälkeen me saatiin hankkia kouluun punakuoriset Caran Dachén vahavärit. Ne oli jotain tosi uutta ja mullistavaa. Sitten tuli muoviset tekosilmät 1981 ja se taas mullisti pääsiäispupuaskartelun aivan totaalisesti. Siihen asti, voitteko kuvitella, silmät piirrettiin tussilla. Kyl mä sanoisin, että se isoin juttu on ollut työtavoissa. Ryhmätyöt isoille A2-papereille mullisti ryhmätyöt. Sitten opetusministeriöltä tuli ohjeistus, että otsikon saa värittää puuväreillä, ei vahaväreillä. Sehän repes ihan mahottomaks. Kaikki väritti otsikkoo.
Haastattelija: Sä oot työskennellyt monen eri rehtorin ja monen eri OAJ-puheenjohtajan kanssa? Onks niis ollu eroa?
Luokanopettaja: On. Kun Ranteen Vode valittiin OAJ:n kärkikarvaajaksi, työyhteisö innostui tenniksestä. Kangasniemen aikana me ruvettiin bodaamaan, et saatiin yhtä jäntevät käsivarret ja ruvettiin käyttää pikkutakkeja, jota roikotettiin rennosti etusormen varassa ja oltiin rentoja. Luukkaisen aikana me alettiin ottaa huolestuneita ilmeitä ja samaan aikaan alkoi lapset muuttuu hirviöiks ja vanhemmat ääliöiks.
Joo. Tällä karrikoinnillani haluan alleviivata, että noin tyhmältä se kuulostaisi, jos opettajia haastateltaisiin samalla tavalla kuin ns. uraa tehneitä valtion virkamiehiä omassa elitistisessä kuplassaan.
Kommentit
Lähetä kommentti