Empatian siemeniä

Empatian siemeniä, valon pisaroita, onnen pipanoita, toivon säteitä.. Empatian kasvatus on siementen, empatian siementen kylvämistä. Touhu on varovaista. Sitä tehdään Tommy Taberman mielessä. Värisevää sielua ei saa tallata. Empatiaan kasvattamisessa on kaksi tasoa: Luokassa opettajan johtama arvoempatiakeskustelu, jossa empatian ja sen vastakohdan barbarian käsitettä avataan ja käsitellään turvallisella meta-tasolla. Empatiakeskustelussa tilanteita ruoditaan, jossa barbaria ja lauman tyrannia on päässyt valtaan. Keskusteluissa kelataan tilanteita taaksepäin ja mietitään, miten olisi voitu tehdä tai pitänyt tehdä toisin. Nostetaan empatian siemeniä tilanteissa esiin ja miten niitä olisi voinut vahvistaa. Sitten on toinen taso, joka on haastavampi. Sillä tasolla lapset harjoittelevat empatiaa omin nokkinensa. Välitunteja voi kutsua myös empatian harjoittelutuokioiksi. Niissä ei voi eikä saa olla aikuista mukana. Tämä vapaan harjoittelun taso päättyy usein barbarian voittoon. Tulee väkivallan purkauksia, ylilyöntejä, massan tyranniaa, itkua, vihastumisia ja suuria tunteita. Mutta vapaalla tasolla empatian siemenillä on mahdollisuus itää ja kasvaa. Niin se vain on.

   Vapaa taso nähdään koulumaailmassa monesti sellaisena, että niissä pitää olla aikuisia mukana. Ettei synny väkivaltaisia tilanteita. Mutta silloin se aikuinen on siellä tuomarina ja empatiaa ei tarvita enää ollenkaan. Ei jääkiekkoilija empatialla mitään tee. Tuomari päättää, mikä on oikein ja väärin. Opettajat ovat palasina, kun saa olla tämän tästä selvittelemässä välituntiriitoja. Se on poissa oppiaineista. Mutta empatiaa niissä opetellaan. Moni kusipää kuuntelee riidat ja rankaisee sitten tuomarina oman näkemyksensä pohjalta, kumpi oli muka väärässä tai kuka oli muka pahin kiusaaja tai kuka oli se, joka muka aloitti. Joku molo rankaisee varmuuden vuoksi jokaista empatian harjoittelutilanteessa ollutta ja tietysti ruotii tilanteet Wilmaan yksityiskohta yksityiskohdalta niin, että vanhemmat kotona lukevat huonosti kirjoitettua Alibin rikosuutista välitunnilla tapahtuneesta empatian harjoittelutilanteesta.  

  Vanhemmat ajattelevat usein, että koulussa ei saa olla vapaita tilanteita, missä aikuinen ei valvo. Oma lapsi nähdään helposti kiusattuna uhrina, heikkona lampaana, rääkättynä etnisen vähemmistöryhmän edustajana, SS-miesten piinaamana juutalaisena, ylivallan uhriksi jääneenä säälittävänä uhrilampaana. Vanhempi kokee lastaan kohtaan helpommin empatiaa, kun hän ajattelee, miten huonosti lasta koulussa varmasti kohdellaan. Kotona empatian näyttäminen omalle lapselle on vaikeaa. Kovaääninen, vanhempien omaa aikaa terrorisoiva oma lutunen pikkukusipää on rasittava ja käy hermoille. Empatiaa on muutenkin helpointa kokea ja tuntea idean tasolla. Kun oman lapsen kouluolemista ei näe hetki hetkeltä, on helppo idealisoida omaa empatiaa lasta kohtaan. On ihana välittää omasta lapsesta kokemalla huolta siitä, kuinka lasta koulussa varmasti kiusataan ja tallotaan.  

   Empatia on vaikea asia. Sitä kun opitaan julmien laumatilanteiden kautta. Ilman susilauman barbariaa ei meille synny empaattisia ihmisiä pitämään huolta yhteiskunnan pienistä, köyhistä ja heikoista avun tarvitsijoista.