Siivosimme varaston.
Jätesäkeittäin pois heitettävää tavaraa. Kontteihin lasten pieneksi jääneitä
vaatteita. Parhaat erotettiin kirpputorilla myytäväksi kelpaavaksi. Varaston
siivous laajeni asuinhuoneistoon. Kaapit revittiin auki. Kaikenlaista tuli vastaan.
Myös omat päiväkirjat menneiltä vuosilta, jotka laitoin vaimoni nimeämään
muistojen laatikkoon. Muistojen laatikko on kaunis nimi. Se on kuin uuden
kauppakeskuksen tai kodin kivijalan betoniin teräslieriöön valettu muistomausoleumi.
Muistojeni laatikossa on vanhoja
päiväkirjojani, joissa kirjoitan näkemistäni unista, unelmista ja haaveistani.
Ne ovat myös täynnä yksinäisyyden purkua, minuuden rakentamista,
itsereflektiota ja naisen kaipuuta. Vuoropuhelua itseni kanssa omasta
kehityksestäni.
Muistojeni laatikossa on valokuvia ja lehtileikkeitä. Siellä on myös
isoisäni vanhoja päiväkirjoja, vanhoja mummolasta saatuja kirjeitä,
armeija-aikainen kirjeenvaihtoni. Olen iloinen, että muistojeni laatikossa on
paljon materiaalia. Jos jälkipolveni haluaisi joskus tulevaisuudessa
ristivalotusta elämääni. Jos laatikkoni antaisi selityksiä selittämättä
jääneille asioille. Miksi minä olen käyttäytynyt, kuten olen. Kokisin suurta
tyydytystä, jos pilven päältä voisin katsella lasteni tai lastenlapsien
kiinnostuneen tutkimaan menneisyyttäni.
Nykyhetkestä käsin voimme zoomata valokeilan menneisyyteen, historian
pölyttyneille sivuille ja herättää henkiin mielikuvituksen ja myötäelämisen
keinoin omat juuremme. Ai, että se tuottaa suuren tyydytyksen ja nautinnon.
Vanhempani siivosivat mummulan ullakkoa vähän aikaa sitten. Kun kuulin
tästä, vesi herahti kielelleni, innostuksen kuola valui suupieliä. Miksi minä en
päässyt mukaan siivoukseen? Minun siellä olisi pitänyt olla! Minä edustan historian
ja omien juurien tutkimisen Gestapoa. Kun kysyin isältäni, mitä sieltä löytyi,
niin kuulemma vain vanhoja vaatteita. Jätelavalle vaan ja kaatopaikalla. Olin
raivostua. Kenen ne vaatteet olivat? Katsoitteko kaikki taskut? Löytyikö
kauppakuitteja, kirjeitä, vanhoja heijastimia? Oliko kenttäpostia? Missä sukuni
kenttäpostit ovat? Ovatko ne tallessa? Kenellä ne ovat? Löytyikö kranaatteja,
aseita? Oliko esineitä? Olivat löytäneet vanhoja tuolia ja heittäneet lavalle.
Huusin raivoissani, että käänsittekö tuolit ympäri? Löytyikö vuosilukuja,
kirjoitusta? Vanhoja lehtiä, mainoksia? Oliko pellavan lihtauksessa tarvittavia
työkaluja? Keritsimiä? Siellä oli siivousryhmä hommissa! Ennen siivousryhmää
pitäisi päästää sukututkimuksen Gestapo paikan päälle. Vainoharhaisella
mielikuvituksella historian selittämätön vyyhti alkaisi rullautua auki
kysymysten ja vastausten riemullisena dialogina. Mutta en päässyt mukaan.
Minulle jokainen esine on merkityksellinen. Nuuhkin niitä, kääntelen ja
vääntelen, kuvittelen. Sukututkimusurani orgastisin hetki oli, kun 2007 kävin
isoisäni veljen kesämökillä Rantasalmella Saimaan rannalla. Siellä oli kaksi
mökkiä vierekkäin: isoisän veljen ja isoisäni isän eli isoisoisäni mökit.
Pääsin käymään jälkimmäisessä. Naulakossa roikkui Pakilan Visan verkkatakki
1930-luvulta. Silmäni kostuivat. Tunsin olevani sukuni alkulähteillä. Tunsin
suurta värähtelyä rinnassa ja rajua heiluriliikettä, kun Pakilan Visan vihreä
verkkatakki puhui minulle vuosikymmenten takaa.
Nykyhetkestä käsin voimme zoomata tutkijan valon menneisyyteemme. Sen
takia meidän pitää elämämme aikana jättää jälkiä, joista meidät voi löytää.
Kommentit
Lähetä kommentti