Alice in Chains ja taakan jakaminen

Alice in Chains, Seattle-Keski-Suomi, lokakuu ja ihmisyys kuin kostea viemäri. Seattlessa viemärivedestä löytyy merkkejä ankarasta opiaattien käytöstä, Keski-Suomessa amfetamiinin ja kannabiksen. Jämsässä yli 10 % yläasteikäisistä on kokeillut huumeita. Jyväskylässä huumeet ovat katukuvassa voimakkaasti läsnä. 12-13-vuotiaat tytöt myyvät itseään saadakseen huumeita. Puistoissa ja kaduilla näkee turkiskauluksisiin toppatakkeihin pukeutuneita aikuisia miehiä, joiden ympärillä pyörii lapsia. Ala-asteikäiset diilaavat kovia huumeita. Keskisuomalaisessa kerrottiin syyksi, että nuoret tai lapset eivät koe elämää merkityksellisenä. Elämän tarkoitus on hukassa. Sitä ei ole.

   En tiedä, onko syy liian korkean elintason? Onko syy siinä, että sivistysvaltiota ei enää ole? Tytöille ja pojille tai ylipäänsä teini-ikäisille ei riitä ilmeisesti enää ihastuminen, ensirakkaus, tuskalliset erot ja niistä selviytyminen. Eivätkö aikuiset enää pidä kiinni lapsistaan? Mitä muuta aikuisella ihmisellä voi olla kuin omat lapset? Mistä elämässä sitten pitäisi pitää kiinni? Unelmistako ja omista harrastuksista? Mitä hemmettiä tämä aika synnyttää?

  Pieni tyttö luokallani oli matikan tunnilla poissa tolaltaan. Pyysin häntä kertomaan, kun näin, että on paha olla. Ei hän aikonut kertoa. Lypsin ja lypsin ja sitten kyyneleet alkoivat valua silmistä. Perheen rakas kissa oli kuollut. Puhuimme kissasta, joka oli rakas. Itkin hänen kanssaan. Jaoimme hetken. Siitä hetkestä olen kiitollinen. Sain jakaa raskaan taakan. Jääkö lasten taakat nykyään jakamatta? Jakamaton taakkako etsii väylän huumeisiin? Ovatko lapset yksin jätettyjä kuin kesäkissat? Onko kulttuuriimme pesiytynyt jakamattoman taakan dilemma? Jakamaton taakkako synnyttää välinpitämättömyyden noidankehän? Vertaisryhmässä taakka jakautuu kiertävän jointin muodossa synnyttäen lisää jakamatonta taakkaa. Moni vanhempikin jakaa oman elämänsä jakamatonta taakkaa ryyppyremmeissä, narkkiporukoissa. Välitön tuska turtuu. Ei jaksa itkeä, puhua, kun hetken aikaa on rento ja kemiallisesti kannateltu olo.

  Koulun loputtoman pitkät käytävät. Ovia luokkahuoneisiin. Luokissa taitotasotaulukoilla ja opetussuunnitelman sisältöalueilla pelotellut opettajat tekevät harmillista tekopyhyyden digiloikkaa tulevaisuustutkijoiden mieliksi. Luokkahuoneet vastaavat nykytyöelämän halvaannuttaviin haasteisiin.  Lasten silmissä halpa, muovinen melankolia. Alice in Chains laulaa liasta, paskasta, alas vajoamisesta. Alice in Chains ei anna lohtua, se luo hämärää luurankovaloa ja pukee sanoiksi omissa taakoissa lillumisen oudon ja valheellisen ihanuuden. Alice in Chains laulaa kuitenkin toivon mahdollisuudesta. Jos kuitenkin uskaltaisi kohdata surun, pettymyksen ja välinpitämättömyyden. Yksinäisyys ja omaan taakan alle musertuminen. Ei. On oltava muuta. Seuraava OPS saattaa olla hyvinkin sosiaalipoliittinen. Se on yksi sivuinen. Siinä on vain yksi lause. ” Se, että meillä joskus olisi toivoa, vaatii sen, että turvallisessa ryhmässä jaetaan taakkoja, tullaan nähdyksi ja kuulluksi. Kaikella muulla voidaan pyyhkiä persettä.” Siinä oli jo kaksi lausetta.