Ehjä hahmo

Tapasin vanhaa koulukaveriani yli 30 vuoden tauon jälkeen. Solmin yhteyksiä menneisyyteeni ja se, jos jokin tekee ihmiselle hyvää. Hän oli hankkinut ammatin, jossa työ, harrastus ja intohimo kohtaavat. Olin hankkinut itselleni ammatin, jossa pakkotyö, ahdistus ja näännyttävät velvollisuudet kohtaavat. Olin vastuullisesti katkera. Hyväksyin uravalintani, jonka olin lukion ja armeijan jälkeen ajopuuna tehnyt. Olin saanut näköalapaikan kasvatuksen murroksen seuraamiseen: Miten lapsuuteen aikaisemmin kuulunut hiljainen, nöyrä kuuliaisuus oli muuttunut pubertaaliseksi päänaukomiskarnevalismiksi. Luokkatoverini oli saanut näköalapaikan suomalaiseen korkeakulttuuriin. Todellakin hänellä oli mahdollisuus seurata kansakunnan piippuhyllyltä, ketkä olivat kansallisen kulttuurielämämme valovoimaisimpia hahmoja. Olin vastuullisesti katkera eli en väännellyt naamaa, enkä aukonut päätäni pubertaalisesti, joka sekin minulta onnistuu, aina. Oli ihana nähdä koulukaveria huolimatta ahdistavasta luokkatietoisuudestani.

   Keskustelimme paljon koulusta, ala-ja yläasteesta ja lukiosta. Puhuimme yhteisistä kokemuksista. Paljon puhuimme opettajista. Ala-asteella meillä oli kaksi opettajaa. Toinen oli vanha, mielestäni ihana naisopettaja. Hän oli taidemaalari ja todella narratiivinen. Nautin hänen tarinoistaan. Koin oloni alemmuuskomplektiseksi, mutta hän osasi helpottaa oloa kauniilla huomioinnilla. Tiukka hän oli. Tulimme siihen tulokseen keskustelussamme, että hän oli hyvä opettaja, vaikkakin tiukka. Hän oli ehjä persoona, ehjä hahmo, uskottava hahmo.

  Sitten saimme uuden opettajan, joka oli meillä kaksi vuotta. Olimme aluksi innoissamme. Miesopettaja, joka vaikutti rennolta ja miellyttävältä. Lopulta hän paljastui kaikeksi muuksi. Hän olikin tyypillinen miellyttäjärankaisija-opettaja, jonka hahmo oli epäselvä. Jos yhdessä hetkessä on oppilaille mukava ja seuraavassa rankaisee, jää kokemus vuorovaikutuksesta ristiriitaiseksi.  Vietimme hiljaisen hetken hänen muistolleen. Hän oli kuollut saavuttamatta kovin pitkää ikää.

   Musiikinopettaja oli selkeä, selvä, tiukka hahmo. Vanhempi naisopettaja, joka pukeutui minkkiturkkiin, muhviin, korkokenkiin. Chanel 5 seurasi tuoksuvanana, missä hän vain menikin.  Erittäin ehjä, tiukka, pedagogisesti ryhdikäs, silti empaattinen ihminen. Hän tiukasti rajasi, missä hän opettajana loppui ja siviili-ihmisenä alkoi. Aivan ihanaa rajan vetoa. Vähän pelkäsin häntä. Upea nainen.

   Yläasteen opettajista muistelimme musiikinopettajaa. Hän kuului miellyttäjärankaisijoihin. Hänen kanssaan esitimme klassisen musiikin upeimpia kuoro-ja orkesteriteoksia pitkin Suomea ja Eurooppaa. Hänen valvovan silmäinsä alla opin juomaan alaikäisenä alkoholia kuoromatkoilla. Hän oli hieman alkoholisti. Pelottava henkilö, jota enemmistö palvoi, vähemmistö vihasi. Ristiriitainen otus. Lisäksi hänessä oli sellaisia persoonallisuuden piirteitä, joista en viitsi edes puhua. Hän oli kuin kristuksen soturi paholaisen viitta hartioillaan, viinan himo silmissä ja kova saalistamaan.  Rikkinäinen, kummallinen ihminen.

   Puhuimme myös monista muista opettajista. Yhteenvetona on sanottava, että opettajia tulimme arvioineeksi hahmon tai opettajaroolin ehjyyden pohjalta. Nykyisin on valitettavan vähän persoonallisia, ehjiä hahmoja opettajina. Tämä on väite. Miksi näin? Siksi, että yhtenäisdigitaalipaperintäyttäjävirkamiesrooli tasapäistää tätä virkamiesluokkaa. Vain ne, joista löytyy ripaus vastarintaa ja kyky asettua vallitsevan opettajaroolin yläpuolelle selviävät ja säilyvät ehjinä hahmoina.

  Kurjaa, mutta taidan itseä kuulua miellyttäjä-rankaisijoihin. Haluaisin olla hyvä ja hauska opettaja, mutta luokkani sekamelskainen polyfonia saa pääni liian pyörälle ja huudan rankaisua, jolla yksinkertaistaen yritän ratkaista työrauhaongelmia. Plääh.

  Mukava oli nähdä koulukaveria. Sovimme näkevämme uudestaan. Tällä kertaa ei kulu 30 vuotta. Olisimme silloin jo lähes 70.