Työyhteisö oli tyhyilemässä. Olimme teatterissa ja syömässä.
Silmäni ja korvani olivat ylivalppaat jälleen kerran. Tutkani oli päällä ja
haravoi havaintoja. Kriittinen mieleni leikkasi ilmaa kuin viikate
kaurahalmetta. Haluan kertoa niistä, en tiedä miksi? Ehkä siksi, etten kokisi
yksin niin kuin koen.
Lämpiöön kokoontui
epävarma, hämillinen joukko. Olimme vieraalla maalla. Meiltä puuttui
huolehdittava luokka, kierrepäivyrit, wilma-viestit, pitkät käytävät, ovien
aukomiset ja sulkemiset. Olimme riisuttu ammattirooleistamme. Mitä meille jäi?
Epävarmuus ja hämillisyys. Tulimme lapsen kaltaisiksi. Kysyimme toisiltamme,
voiko tähän istua, tyhjälle penkille? - Onko meille varattu jokin tietty tila,
minne menemme? joku kysyi pelokkaasti. Käännyimme hädissämme johtajaan päin.
Katse anoi: -Johda meitä, anna lohdutuksen sanoja, näytä suunta ja tarkoitus
tai edes saatana oma istumapaikka, tuoli, lavitsa, riuku tai vaikka talli ynnä
härkäin ja aasein. Johtaja sanoi, että olkaamme tässä, kunnes esitys alkaa.
Sitten hän kannatti tarjoilijoilla pöytään alkudrinkit ja toivotti kaikki
tervetulleiksi. Olimme turvassa.
Alkoi latteuksien
latelun aika. – Ihana tällainen tyhy ennen syyslomaa! Näin sen pitääkin mennä,
että aletaan hölläämään jo ennen lomaa. Sitten kun loma alkaa, on jo kierrokset
laskeutunut. Yksi opettajan koppelo sanoi, että me koko työporukka ollaan
kaikki tosi väsyneitä. Mietin, että miten ihmeessä hän puhuu meistä
kollektiivisesti väsyneinä? Kun latteudet oli ladeltu, tuli huoli ja murhe
illan aikataulusta. Tuli halu saada tietoa, miten ilta etenee. Aikatauluja!
Muuten ei osaa orientoitua iltaan. Jos ei saa orientaatiota, koko ilta
aikuisten kanssa voi mennä aivan reisille. Aikatauluja tuli. Joku halusi
varmistusta, mihin sitten mennään syömään näytelmän jälkeen. Mietittiin
kuumeisesti, miksi se ja se ei päässyt lähtemään tyhy-iltaan? Arvailtiin syitä
ja motiiveita pois jäänteihin. Sigmund Freud ja Sherlock Holmes olisivat olleet
ällistyneitä, miten syvällisesti opettajien aivot arvailivat alitajuisia,
esitietoisia ja tietoisia syitä poissaolijoiden poisjäänneille.
Ilta eteni. Näytelmä
oli paska. Mielenkiintoisempia olivat lämpiön ilmiöt kuin lavalla tapahtuneet
kepeät pakkonauratukset. Sitten mentiin syömään ravintolaan.
Pöytäkeskusteluissa oli siirrytty ns. vapaisiin aiheisiin. Yksi pöytä puhui
lähestyvästä joulusta perusvarmaa joulutraditiokeskustelua. Yhdessä pöydässä
käytettiin adjektiiveja yhtä riehakkaasti kuin lapsia naurattavassa
aukko-tehtävässä. Erään opettajan suusta kuulin, että hänen mielestään jokin
asia oli viehättävä, riemastuttava ja vanhahtava. Melkein kysyin
adjektiiviopettajalta, että mikä sinusta on raivostuttavaa, luotaan työntävää
tai vieläpä sitten peruuttamattomasti luotaan työntävää? Mutta en kysynyt.
Ajattelin, kehtaanko juoda oluen? En kehdannut. Ajattelin, kehtaanko ottaa
pussinuuskan? En kehdannut. Kysyin itseltäni, mitä kehtaan? En mitään.
Ajattelin itseäni kuivana ruohona, talven törröttäjänä tuulisella
peltoaukealla, aurausviittana valtatien reunassa tai jonain muuna ruumiista ja
sielusta loitonneena kasvina. Olin ja en ollut. Olin sulautunut
opettajalaumaan. Halusin vain olla ja lillua tuolillani ja popsia ranskan
perunoita. Välillä halusin kysyä, mitäs nyt sitten tapahtuu? Lopulta huomasin
kysyväni johtajalta, että saako mennä jo kotiin? – Ei vielä. Sitten vasta kun
muutkin lähtevät.
Kommentit
Lähetä kommentti