Alkoholismi on sairaus.
Työkaverini on alkoholisti. Hän juo maanisesti, kaksin käsin, seurassa, yksin
ja paljon. Hän järjesti pikkujoulujen etkot. Hän isännöi, tarjosi viinaa, teki
upeita paukkuja, gin toniceja, samppanjaa, kypsää rommia, arvokasta jaloviinaa,
savuviskiä Ylämailta, karpalolonkeroa. Hän esitteli viinavarastojaan. Oma hylly
kirkkaille, kulmakaappi ruskeille tisleille. Oma jääkaappi oluelle, siiderille,
lonkerolle eli kylmille juomille. Alkoholista oli tullut työkaverilleni lapsi
ja epäjumala. Me työkaverit joimme ilolla. Sitten lähdettiin joulujuhliin.
Juhlapaikalla myytiin alkoholia. Alkoholisti joi paljon. Hän koki
syyllisyyttä jo juodessaan ja yritti ratkaista sitä ostamalla eli tarjoamalla
myös työkavereille viinaa samaan tahtiin.
Ja mehän juotiin. Hän yritti hyvittää juomisestaan aiheutuvan häiriön
juottamalla meitä. Ja häiriötä tuli. A-mies haukkui uskovaisia opettajia,
kyseli armeijataustasta ja haukkui armeijan käyneet. Kaikki kokivat olonsa
epämukavaksi. A-mies puhui kovaan ääneen ja kiroili. Hän tunki mukaan
keskusteluihin ja sotki kaiken. A-mies yritti muodostaa ajatuksia, sanoja,
mutta jokainen puheenvuoro loppui kesken. Kun me emme ymmärtäneet, hän sanoi
kovalla äänellä, että mitä me häntä katsomme ja kuuntelemme ja käski meidän
jatkamaan kuin häntä ei olisikaan.
A-mies kysyi muutamalta avustajalta jo alkuillasta, että voisivatko nämä
katsoa hänen peräänsä ja viedä hänet kotiin maksua vastaan. Siihen sanoin, että
ei teidän tarvitse. Aikuinen mies huolehtii itsestään ja pikkujouluissa ei
kenenkään tarvitse vahtia kenenkään alkoholin juontia.
Alkoholismi syntyy salakavalasti. Minusta voi tulla alkoholisti.
Pukiessani päälle kauluspaitaa, joka viime vuonna mahtui päälleni hyvin, ei se
enää tänä vuonna mahtunut. Nappi irtosi ja lensi seinään. Kävin puntarissa.
Painoni ylitti 90 kiloa. Kysyin vaimoltani, että syönkö minä paljon? Omasta
mielestäni syön terveellisesti ja vähän. Vaimoni sanoi, että syön vähän, mutta
puputan koko ajan jotakin. Otan jotain pientä tämän tästä. Loukkaannuin. En
tiedosta tekeväni niin. Mutta teen. Niin se alkoholismikin syntyy. Kuutena
päivänä viikossa ei juo yhtään ja seitsemäntenä päivänä vetää naamat. Salakavalasti. Pitäisi tiedostaa ja olla
aktiivisen tietoinen koko ajan. Auttaisiko siihen kirkasvalolamppu?
Röntgen-laite, jolla voisi valaista tiedostamattomat yllykkeet.
Aamulla tuli A-mieheltä viesti. Hän sanoi, että muisti oli mennyt ja
kysyi, keneltä hänen pitää pyytää anteeksi? Hän koki syyllisyyttä. Syyllisyys
kuuluu juomiseen. Tietysti. Lohdutin ja sanoin, tuskin keneltäkään, uskoisin. Miten
minä suhtaudun työkaverin alkoholismiin? Vertaamalla tietysti omaa alkoholin
käyttöäni hänen juomiseen. Niin kauan voin juoda paljon, kun työkaverini juo
enemmän. Hän on lähempänä pohjaa ja minä koen olevani pinnalla. En ole. Olen jo
pinnan alla ja voin vajota pohjaan. Oma juominen vain näyttää hallitulta, kun
sen suhteuttaa suurjuomarin juomiseen. Saan alibin. Mulla menee alkoholin
kanssa kuitenkin aika hyvin, kun vertaa pohjamieheen. Lisäksi minä ylläpidän
työpaikallani ilmapiiriä, jossa me naureskelemme A-miehen kännitoilailuille. Nauramme,
kun hän soittelee työajalla aikaa terveyskeskukseen päästä poistamaan tikkejä
päästä, kun on kännissä kaatunut. Olen pahin juorujen levittäjä. Olen sen
verran syvällä omissa riippuvuusansoissani, että joudun tekemään näin. Olen
julma. Aion parantaa tapani, nyt ja heti. Jos saan itseni vielä kiinni siitä,
valelen tuhkaa päälleni ja itken. Uskaltaisinpa olla hänelle peili. Mutta
pohjamies on kuin pieni lapsi. Hän tarvitsee alkoholia ollakseen kokonainen
ihminen. Jotakin on jäänyt puuttumaan, jotakin ei ole päässyt syntymään. Jos alkoholin ottaa pois, pitäisi jotakin
antaa tilalle. Usko? Himokuntoilu? Vaikeaa on olla rehellinen itselle ja
toiselle aikuiselle. Lapsille me peilaamme koko ajan auki tiedostamatonta,
ihmismielen julmuutta ja saastaa. Se ei ole ongelmallista. Aikuisen peilaus on
muka jotenkin toisen asioihin pyytämättä puuttumista.
Kommentit
Lähetä kommentti