Veronpalautusrahat. Kotiimme
hankittiin uusi perheenjäsen. Hän on hiljainen. Hän on nurkassa useimmiten. Hän
on tehokas ja syöppö. Nopealiikkeinen. Edellinen oli jo käynyt tehottomaksi.
Sen liikehdintäkin oli jo käynyt verkkaiseksi. Vanha perheenjäsen herätteli
välillä yöaikaan. Se ei jaksanut pitää kärsäänsä pystyssä, vaan retkautteli
sitä öisin lattialla kolisten ja herättäen minut, perheeni huonounisimman.
Kärsän kolina yöllä oli turvallista. Tiesin, että sillä oli kaikki hyvin. Se
halusi toimintaa, tanssia ja leikkiä yölläkin. Yöllä heräsin aina kärsän
lätkyttelyyn. Nyt en puhu omasta kärsästäni, joka pitää myös öisin hereillä
vaatien leikkimistä, tanssia ja toimintaa. Herään yöllä myös Hesarin
voimalliseen penetraatioon kapeasta postiluukusta. Kuuntelen joka yö
posteljoonin tunkeutumista porraskäytäväämme, posteljoonin varovaista nousua
yläkerroksiin, nopeaa Hesarin työntöliikettä luukkuun ja taakasta keventynyttä
posteljoonin nopeaa ryntäämistä portaita alas. Taas rikos onnistui. Uusi
perheenjäsen ei kolise nurkassaan. Kärsä seisoo uljaasti yönsä pystyssä.
Uudella pölynimurilla on preussilainen potenssi. En tiedä, onko se edes
hengissä. Se huolettaa. Lisäksi se ei haise, vielä. Vanha haisi. Kun uutta
ajaa, suuret pyörät seuraavat kuljettajaa iloisesti. Vanhaa sai kiskoa, vetää
perässä. Vanha oli kuin uppiniskainen Beagle. Uusi on kuin Harmaa
norjanhirvikoira. Se imuroisi vaikka koko taigan Ilomantsista Vladivostokiin.
Töihinkin se olisi lähdössä mukaan.
Uusi pölynimuri on ultrasilencer. Tänään aion kertoa oppilaille, miten
hiljainen se on. Toivon oppilailta samaa ominaisuutta. Oppilaille on muuten
turha puhua, että joulu on hiljentymisen aikaa, hämärän hyssyä, sinisiä hetkiä
ja kynttilöiden syttymistä. Lapsille joulu on Fortniten odottelua pukin
kontissa, vaarallisia jäämäkiä ja uhkarohkeita laskuja, piparkakkutalojen
syömistä ennen jouluaattoa, josta vanhemmat räyhäävät.
Pölynimuri. Minä käytän sitä eniten, useimmin. Sillä tyydytän
toimintavimmaani. Saalistan paskaa ja kerään päänahkoja. Käyn hyökkäyssotaa.
Käyn paskan torjuntataisteluja. Tali-Ihantala, Summa, Taipale. Villakoirat,
eloperäiset siirat, kurkun palaset, tarrakuvat, villalangan palat saavat nopean
kuoleman, kun ajan sarjatulella uudella ultrasilencerilla pitkin huoneistomme
käytäviä. Onnistun ja saan mielihyvää. Imuri tottelee minua. Lapset koulussa
ei. Hallinnan tunne. Minä vien, paska vikisee, kärsä imee, pölypussi säilöö.
Paska ei pussista hypi silmille. Sinne menee, siellä pysyy, sinne jää.
Isäni oli ja on esikuvani imuroimisessa. Isä imuroi jatkuvasti, koko
ajan. Laakeri ujelsi, paska sai kyytiä. Isä imuroi itseään rauhalliseksi.
Imurointi oli isälle hermojen hallintakeino numero yksi. Kun perheen äänet ja
koko perhe vitutti, punainen Volta käynnistyi ja peitti kaiken hermohelvetin
alleen. Se oli traumaattista. Kun lähdin opiskelemaan ja jouduin jättämään
lapsuuden kodin punaisen Voltan ja lapsuuden kotini, halusin siitä eroon. Imuri
symboloi kärsimystä, pahaa mieltä, symbioosia. Isäni ensimmäinen kysymys oli,
kun olin muuttanut opiskelijakämppään, että tarvitsenko imurin. Kauhistuneena kielsin
sen ehdottomasti. Jos siivosin, käytin mielelläni rikkalapiota ja kihveliä. Nyt
olen tullut isäni kaltaiseksi. Hassua, miten vähän se minua huolettaa.
Kommentit
Lähetä kommentti