Omissa oloissaan. J. Karjalainen
on saanut olla koko elämänsä omissa oloissaan. Saan olla omissa oloissani
hyvällä onnella tunnin päivässä. Perheen kanssa jaettu, työn kanssa jaettu aika
ei ole omissa oloissa olemista. Se voi olla omillaan, hetkittäin omillaan
olemista. Luokanopettajan työssä harvoin olen omillani. En koe sitä omakseni.
Mitä voisinkaan kokea omakseni? Lapseni, jotka ovat lainaa vain. Vaimoni, joka
kuolemaan asti on vain lainaa.
J. Karjalainen on saanut olla omissa oloissaan. Katsoin hänestä kertovan
dokumentin. Hän istuu, seisoo, oleilee työhuoneessaan. Kuuntelee vanhoja
äänityksiään, lueskelee vanhoja sanoitusideoitaan, polttaa piipullisen hyvää
tupakkaa, kaataa jallua lasiin, hakee oikeaa tunnelmaa. Hän kävelee keltaisen
talon puutarhassa. Käsi hyväilee lupiineja. Katse lakaisee peltosarkoja. Silmä
hakee lintuja. Nenässä syreenin tuoksu. Omenapuiden tuoksu syksyllä, omenapuun
kukkien väriloisto ja voimakas lemu. Hän ruokkii aivojaan muistoilla,
nykyhetkellä ja luo uutta. Mitä tahansa hän tekee, on leimallisesti J. Karjalaista.
Mitä tahansa minä teen, on häilyvästi itseni näköistä, ei järin persoonallista,
keskinkertaista, keskisuomalaista Markkua. Kun J. Karjalainen kääntyy hiljaa pois, on
kääntyminen rauhallinen, tyylitelty, arvokas. Kun Markkuna käännyn hiljaa pois,
pakenen pelosta sieraimet suurina ja olen kuin hiiri vankina totalitaarisessa
diktatuurissa.
Rakastan omissa oloissa olemista. Voisin erakoitua ja hävittää jälleen
näkemisen onnen, mitä ihmisten kohtaaminen aiheuttaa. Miksi J. Karjalainen saa
olla omissa oloissaan ja minä en? Siksi, että minun ääneni ihmisenä ei ole
ollut järin vahva. Olen tavattoman tavallinen. Jätän jälkeeni tavallisen
ihmisen tavallisen kohtalon. Olen tavallisen pienituloinen. Olen tavallinen
rahahuolieni kanssa painiessa. Mielihyvän tarpeeni ovat tavalliset.
Nimikirjoitukseni on jäsentymätön, ei valtiomiesmäinen. Tavallinen ihminen saa
olla omissa oloissaan vain paskat housuissa vanhainkodissa. Siellä kurat
housuissa sitten, kun sitä omaa aikaa on, kaipaa ihmisten pariin.
Tavallinen ihminen ei tarvitse omaa aikaa. Tavallisen ihmisen kokemukset
ovat niin tavallisia, että tunti omissa oloissa lymyilyä riittää. Sen aikana
ehtii laittaa tavallisia sanoja paperille, kirjoittaa tavallisia ajatuksia. Tavallisuus
on kohtaloni. Jos varastaisin omaa aikaa omissa oloissa ollakseni kokonaiseksi
päiväksi, viikoksi, vuodeksi, en olisi keksinyt mitään tavallisuudesta
poikkeavaa. Olisin korkeintaan saanut luotua kävelyrutiinin. Kävelisin
tavallisen tylsää iltalenkkiä tavallisia ajatuksia ajatellen. Siksi minulle
riittää luokanopettajuus. Olen kuullut, että tavallisuus on turvallista. Sitä
kutsutaan myös kutsumukseksi.
Kommentit
Lähetä kommentti