Edessäni on hälinää. Takanani on villiä menoa. Sivullani
maisema vilisee. Näkökenttäni on levoton. Kuuloalueeni on myrskyn silmässä.
Sieluani tallotaan. Minua lääpitään. Päälleni kävellään. Ylitseni astutaan.
Minua tökitään sormella. Minua viitataan jakamaan puheenvuoroja, johtamaan
puhetta. Eteeni ja taakseni muodostuu ja muodostetaan joka hetki jonoja. Viereeni
syntyy rivejä. Kysymystulva on pohjaton. Sieluni painuu ja taipuu. Haluaisin
seistä hiljaa kuvisvarastossa. Pimeä liikuntavälinevarasto. Hiljainen hetki
vessassa. Lapset tulevat liian lähelle. He tulevat kovaäänisesti. Kaikki
näyttää ja tuntuu röyhkeältä. Haluan istua hiljaa ruokasalissa. Se viedään
minulta. Esimerkkiruokailen, jakelen ohjeita, huomautan käytöksestä, pyydän
hiljaisuutta. Kerjään hiljaisuutta. Anelen polvillani hiljaisuutta. Kuuntelen
ilmastoinnin tasaista, rauhoittavaa hurinaa. Haluan luostariin, luostarin
puutarhaan, luostariviinien luo, alle pyökkipuiden. Olen luokan edessä. Auktoriteetti riisuttuna
vähäisimmästäkin vallasta. Anelen hiljaisuutta, rukoilen lapsia olemaan hiljaa.
Haluan aloittaa tunnin. En saa ajatuksen langasta kiinni, jos luokka ei
hiljene. Lapset ovat ivallisia. He katsovat minua kuin tyhmää puuhevosta.
Vaihtaisin paikkaa vaikka liimapuikon, sinitarrapaketin, vahaväripaketin
kanssa. Haluan olla rauhassa. Saatana, olkaa hiljaa tai minä.. Mitä minä? Anon
työsiirtoa. Haluan lukea mittareita ja merkata lukemia ruutuvihkoon. Haluan
järjestää pahvisia oppilaskortteja opetustoimen viraston perimmäisessä
huoneessa siellä alakerrassa, missä on väestönsuoja ja pieni vessa. Haluan
tehdä töitä isossa, tyhjässä ja hiljaisessa kerrostalossa. Työpisteeni on
3.kerroksessa. Alakerrasta kuuluu vaimeaa pianomusiikkia. Muu äänimaisema
koostuu hissin äänistä. Ikkunalaudalla on pölyisiä kukkia. Ei. Minä olen
aistitulvassa, hermoja raastavassa rumputulessa. Kateellisena tuijotan jänistä
koulun verkkoaidan ulkopuolella. Kateellisena tuijotan Lindströmin mattokuskia,
kun se kurvaa oven eteen ja vaihtaa teollisuusmattoja. Kateellisena katselen kirjastonhoitajaa, joka
istuu satulatuolissaan täydellisessä hiljaisuudessa ja suorittaa virkaansa liittyviä
velvollisuuksia. Ovea koputetaan. Ovea taotaan. Saan juuri kahvikupin, kun
minua jo revitään selvittämään riitaa, pahoinpitelyä tai minua raivostutetaan
tyhmillä kysymyksillä. Missä me luistellaan? Liikuntasalissa! Miksi me ei saada
jäädä sisälle, kun joku toinen saa? Siksi, kun ette saa. Jos oppilaat antavat
rauhan, opettajat eivät. - Oletko miettinyt, miten me?-kysymykset ovat yleisiä.
– Se sun oppilaasi sitä ja tätä- on toinen yleinen rauhoittumisentappokysymys.
Miksi ei saa olla hiljaisessa tilassa? Pitäisi ehdottaa jotakin päähinettä. Sen
kun vetää päähän, se tarkoittaa, ettei jumalauta saa tulla häirityksi
minkäänlaisella asialla.
Ystäväni käy työasioidensa takia Kiinassa monta kertaa vuodessa. Hän kuvaili kiinalaisia pöytätapoja kovin erilaisiksi kuin mihin meidät on Suomessa ja muissakin läntisissä maissa kasvatettu. Syöminen on sotkuista. Roskat heitetään reippaasti lattioille ja seinille. Ruokailu on kovaäänistä. Tarjoilijaa komennetaan kovaan ääneen. Nuudelikeittoja hörpitään äänekkäästi ja maiskutellaan mässyttäen ja roiskuttaen. Röyhtäileminen on tyytyväisen asiakkaan merkki. Ruuan loppuun asti syöminen on epäkohteliasta. Piereskelykin on ihan ok. Aivan kuin kiinalaiset ilkkuisivat meidän tavoillemme. Nythän on niin, että Kiina on ja tulee olemaan tärkeä kauppakumppani Suomelle vielä pitkään. Itänaapurin kanssa pärjäsimme sodan jälkeisinä vuosina erittäin hyvin, kun meillä oli viinaa vähän ja sekin huonoa ja kallista ja heillä erinomaista ja paljon. Suomalainen kaupparatsu opetteli mielellään venäläisiä pöytatapoja ja siinä sivussa sovittiin paperikombinaattien ja jäänmurtajien rakentamisesta.
Kommentit
Lähetä kommentti