Jumissa hyppytornissa

Lapsuudessa katselin hyppytornia alhaalta mäkikummusta. Katselin, kuinka toiset hyppivät. Toiset liisivät uljaasti. Jotkut hyppelivät leikkisästi. Sitten tuli käsky kävellä portaat ylös hyppytornille. Isä talutti minua kädestä. Tunsin, että se oli hänelle vastenmielistä. Vastenmielistä pitää minua kädestä ja taluttaa portaita ylös. Jäisit nyt. Jäisit tähän alas. Äitikin tulee kohta. Ehkä.

   Hyppytornin ovi oli auki. Mäkihyppääjät ohittivat minut. Iloisesti hälisten he kulkivat hissille. Hissi tuli ja nielaisi heidät sisään ja aloitti matkansa ylös torniin. Katselin ylöspäin. Näin hyppyrin keulan. Kuulin suksista lähtevän suhinan. Näin hyppääjän irtoavan hyppyrin keulalta. Vitsi, se uskalsi. Se teki sen. Kohta minäkin hyppään. On vuoroni. Minun vuoro. Kuuluuko elämässä tulla minun vuoro? Mistä minä sen olisin voinut tietää, 7-vuotias poika? Jäin leikkimään hyppytornin juurelle. Hiihtelin sitä ympäri uudestaan ja uudestaan. Katselin, kun ne muut hyppivät ja ajattelin omaa vuoroani. Tiesin, että isä ja äiti eivät enää edes muistaneet, oliko minulla Järvisen vai Lampisen sukset. Heillä oli alkanut loma. Heidän vuoronsa oli tullut. Minun vuoroni ei ollut heidän vuoronsa.

  Kun oli ollut pitkän aikaa hiljaista, hissi tuli hiljaa hiipien, kuin varkain ja ovi avautui. Muita hyppääjiä ei ollut lähellä. Laitoin sukset olalle ja olin hississä. Siinä seisoin ja kuuntelin. Vatsaa nipisti. Minun vuoroniko nyt? Mäkihississä oli monta kerrosta. Menisinkö varovaisesti ensimmäiseen, toiseen kerrokseen vai suoraan huipulle, niin korkealle kuin hissillä voi päästä? Sinne, minne muutkin menivät. Halusin ehdottomasti sinne, minne muutkin. Mutta kun en ollut varma, en tiennyt minne muut olivat menneet, missä he olivat jääneet pois? Minun olisi pitänyt päästä samaan hissiin heidän kanssaan. Isä piti liian tiukasti kädestä. Äiti halusi, että minä ymmärtäisin, kuinka pahalta hänestä tuntuisi, jos menisin poikien mukaan. Siksi olin yksin tyhjässä hississä ja kaikki oli minusta kiinni. Tutkin hissin nappeja. Mitä numeroa oli painettu eniten? Kaupassa kurkun ja tomaatin painikkeet oli eniten paineltuja. Kuuntelin nappuloita? Mistä kuului raikuvin nauru, hersyvin ilo? Ylimmäisestähän se kuului. Minua alkoi pelottaa. Siellä ne siis olivat, ne kaikki toiset. Niillä oli varmasti hauskaa. Varmasti paljon hauskempaa ilman minua. Niin minä ajattelin, pelkäsin ja ajattelin.

  Hissin ovet aukesivat. Täälläkö kaikki hyppääjät olivatkin? Kuuntelin ja katselin kaikkea. Tein havaintoja ja ihmettelin. Löysin vapaana olevan penkin pätkän. Istuuduin. Hyppääjät nauroivat. Vuorotellen he menivät puomin päälle ja lähtivät liukuun. Kaikki hurrasivat, tanssivat, tupakoivat, paiskasivat kättä ja musiikki raikasi. Mietin, miten tanssitaan? Minua ei tanssittanut. Kohta kaikki olivat hypänneet. Olin taas yksin. Kokeilin tanssimista. Tuntui kummalliselta. Nytkytin itseäni peilin edessä. Penkin päässä oli tupakka-aski. Otin askista yhden. En sytyttänyt. Imin tupakkaa peilin edessä. Se olikin helpompaa kuin tanssiminen ja ihmisiin, iloon liittyminen. Sytytin tupakan. Imin peilin edessä posket lommolla sauhuja. Se sujui. Nyt ymmärsin ihmisiä yhden elämän ilon verran. Olin heitä lähempänä.

  Hissin ovet aukesivat. He tulivat taas ylös. Vetelin sauhuja jo kuin aikamies. Nyt minut huomattiin. Selvästi he miettivät, kuka olin ja missä olin ollut piilossa? Taas he alkoivat tanssia ja iloita porukassa. Tupakoin ja katselin innokkaana. Olin tietysti sivummalla, taka-alalla. En mennyt liian keskelle, jos jokin menisi pieleen ja minut haettaisiin pois. Olin varovainen. Minne pois? Jonnekin erilleen, omalle takapihalle, lähelle ydinjätehautoja ja loskan raiskaamia varsinaissuomalaisia peltoja. Lähelle ongelmajätelaitoksen piippua ja kaatopaikkaa. Lähelle eristettyä aluetta, jossa kaikki minättömät, syntymättömät ja kemialliseen riippuvuuteen taipuvaiset olisivat yhdessä ja  hahmottelisivat savulla minuuden rajoja ja ääriviivoja.

  Vuodet kuluivat. Tupakoin, olin sivussa ja silti jännästi mukana jonkinlaisena muodottomana möhkäleenä. Mäkihyppääjien hypyt kehittyivät. He menivät eteenpäin. Tuli uusia hyppytyylejä, - pukuja. Pikkuhiljaa he alkoivat siirtyä isompiin mäkiin. Osa lähti lentomäkiin ja tekivät loistavia hyppyuria maailman mäissä. Heistä kehittyi rautaisia ammattilaisia, asiantuntijoita ja heidän sanomisiaan ja mietintöjään kirjoiteltiin lehtiin.

  Sitten tuli minun vuoroni. Mäkitornissa ei ollut enää muita. Istuin puomille. Yleisö oli lähtenyt jo mäkimontusta. Sumu oli noussut. Olisin halunnut ensimmäiseen hyppyyni auringonpaisteen ja kirpeän pakkasen. Lähdin liukuun. Tältäkö se tuntui, vauhdinottomäki? Nyt pääsin nauttimaan. Harmitti, etten ollut aikaisemmin kokeillut. Sitten ponnistus. Tältäkö se tuntui. Olisin osannut ponnistaa aikaisemmin. Miksi kokeilin vasta nyt? Olin myöhässä, mutta edes nyt! Ilmalento maistui nuoruudelta, huolettomuudelta ja vapaudelta. Tältäkö nuoruuden olisi pitänyt tuntua? Tältäkö se olisi voinut tuntua? Voih, olisin rakastanut nuoruutta. Olin siitä heti varma. Tein alastulon. Sekin tuntui helpolta. Harmi, että kukaan kavereistani ei enää tykännyt hypätä tästä mäestä, nuoruuden mäestä. Nyt olisin valmis.

   Minullakaan ei ollut aikaa enää hypätä. Piti mennä eteenpäin. Näin isän ja äidin. Tervetuloa kotiin poika! Oliko hieno nuoruus? Nyt palaat kotiin. Saimme tiedon, että sinut on valittu yliopistoon. Sinusta tulee isona luokanopettaja.

  Opiskelin monta vuotta. Se aika tuntui ajalta hyppytornissa. Katselin muiden hyppäämistä. Sitten kun muut olivat hypänneet, uskalsin hypätä työelämään. Ei harmittanut yhtään, että olin hypännyt viimeisten joukossa. Työelämän ilmalento oli kuin vankila. Paskaa velliä. Elämäni kurahousuissa oli reikä. Olin märkä, haiseva villatumppu. Minua jäyti noro-virus. Taululiitu, seurakunnan päivänavaukset, höyläämättömien lautojen höyläys, kasvatuskeskustelut ja miljoona litraa hätäisesti juotua kahvia.

  Olisi pitänyt jäädä torniin.