Menkäähän seuraamaan peruskoulun
liikunnantunteja, etenkin luistelu-ja hiihtotunteja. Luistelutunti alkaa sillä,
että etsitään koulun ulkovälinevarastosta sopivia luistimia niille, joilla ei
ole omia mukana tai eivät omista luistimia. Sitten marssi kentän laitaan. –Onko
pakko luistella, jos ei tykkää? Saanko olla kasalla? Saanko maata lumessa?
Syödä lunta? Juuri kukaan ei osaa kiristää luistimia. Säälistä opettaja
kiristää. Kypärän neppari on liian tiukka. Sormivoimat eivät riitä. Opettaja
laittaa nepparin kiinni. Pakkasta on -15. Joillakin ei ole kypärän alla pipoa.
Joillakin on helvetin paksu tupsupipo. Tekisi mieli repiä tupsut helvettiin.
Vihdoin luistimet kaikilla jalassa. Sitten on kylmä. Luistin puristaa. Kun on
istunut perseellään lumessa 20 minuuttia kollareissa on märkä olo. Tietysti.
Saadaan pieni pallopeli käyntiin. Pelaamme tennispallolla. Kaksi jääkiekon
harrastajaa dominoi peliä. Muut ovat pujottelukeppejä. On tylsä pelata, kun ei
saa koskettua palloa. Sitten tunti on lopussa. Aloitetaan luistinten
irroitustalkoot. Hikoiluttaa ja vituttaa. Peruskoulussa on yksi
hoitaja/vanginvartija/järjestysmies/yhteisöpedagogi per 27 oppilasta. Vanhainkodeissa on 3-7
hoitajaa 10 vanhusta kohti. Tiedän, etteivät nämä asiat ole suoraan
verrannollisia, mutta idean saatana ymmärtää. Lisäksi oppilaat ja heidän
vanhempansa ovat yhtä muistamattomia kuin dementoituneet vanhukset. Nykyvanhemman
arkkityyppi on sellainen rakastunut, hajamielinen hupsu. Rakastunut rampa. Kun
kysyn, mitä opimme luistelutunnista? Vastaus: Harjoittelimme luistelukentällä
käyntiä, luistelemassa käymisen kulttuuria kaikkine siihen liittyvine
ilmiöineen. Ei ehditty auraamiseen, sirklaukseen, makkaratekniikkaan.
Hiihtotunti alkaa. Puoli tuntia etsitään lainamonoja, -suksia ja –
sauvoja. Wilmaan on tullut viestejä, ettei viitsi enää ostaa uusia suksia, kun
niin vähän hiihdetään, tai kun hiihto ei ole oikein meidän perheen juttu. Miten
hiihto ei ole enää meidän perheen juttu? Kyllä saa ilmasto lämmetä aivan
rauhassa, jos talviset urheilulajit eivät enää ole meidän perheen, suomalaisten
juttu. Monoja ei saada jalkaan. Kun mono on opettajan avustuksella saatu
jalkaan, pitäisi mono saada siteeseen. Opettaja on persvako paljaana kontillaan
lumihangessa ja ährää lumia pois monon pohjasta ja yrittää sujauttaa monoa siteeseen.
Oppilas valittaa, että vihaa hiihtoa, onko pakko, pelottaa, haluaa kotiin,
tuntuu kurkussa kipua ja voiko lähteä jo kotiin? Ei. Pururadalla on latu.
Ladulla on koiran paskaa ja kusta. Latu on tallattu. Sinne lähetän lapset
hiihtämään. Ainakin yksi kierros pitää kaikkien hiihtää. Osa kaatuu hankeen ja
yrittää päästä lumikieppiin. Osa eksyy ladulta metsään ja ei löydä omin avuin
pois. Katselen tätä kaikkea. Ajattelen Monty Pythonia. Imeskelen Mynthonia. Yksi
on kiivennyt suksillaan korkean kukkulan päälle ja tulee kovaa vauhtia
syöksylaskua alas. Kuin ihmeen kaupalla jalka ei mene poikki. Tunti päättyy.
Mitä opimme hiihtotunnista? Harjoittelimme hiihtämässä käymisen kulttuuria
kaikkine siihen liittyvine ilmiöineen. Ei ehditty tasatyöntöön, vuorovetoon,
kuokkaan, Mogreniin, Kläbohon.
Tv-väki äkkiä paikalle seuraamaan suomalaisia talviurheilutunteja!
Kommentit
Lähetä kommentti