”En halua, en tykkää, ei mun
tarvii”. Lasten suusta kuulee usein näitä perusteluja. Luistimet jätetään
kotiin, kun ”jää on liian liukas”. Isä ja äitikin saattavat sanoa, ettei lapsen
tarvitse tehdä ” jos ei se kerran halua”. –”En minä sitä voi pakottaa”, äiti
kertoo ihan tosissaan. Miten me koulussa siihen pystymme ilman oikeudenkäyntejä
ja syytettä henkisestä väkivallasta ja lapsen raiteilta suistamisesta, jos
vanhemmat eivät onnistu. Mikä on, kun ei
enää onnistu? Armeijassa opin saman luistauttamismallin. Silloin naureskeltiin,
kun haettiin vemppaa veksistä omalla diagnoosilla ”rintaan pistää ja
vituttaa.
Kypärää ei voi laittaa päähän, kun on liian paksu tupsupipo ja äiti ei
pakannut ohuempaa pipoa ja siksi ei voi luistella. Ohjeistin leikkaamaan tupsun pois. Koulun
lainakypärä on väärän värinen, ei voi luistella. Käskin värittää kypärän tussilla.
Koulun lainapipo ei kelpaa. Niissä on muka täitä.
Luistelutunnilla 15 asteen pakkasessa ja kovassa tuulessa lapsilla oli
verkkarit, niiden alla lyhyet kalsarit. Pipot olivat kotona. Hanskat villaset
ja heti märät. Lapset eivät tykkää, halua ja tarvitse toppavaatteita. Kolme kaveria sanoi, että
me karkaamme. Karatkaa vain! Soitan poliisit perään.
Opettajien tehtäväksi jää maanittelu, rohkaisu, anominen, rukoilu, että
tulkaa tunnille edes. Mitä hemmettiä? Maanittelutieteen maisterit pyörittelevät
empaattisia silmiään ja maanittelevat lapsia edes kokeilemaan luistimia,
rohkeasti vain. Ei ne luistimet pure. Kyllä sinä pystyt. Pystyt luistelemaan.
Eikö ollutkin ihan kivaa, mitäs sanot? Ai ei ollut.
Nykylapsi on kuin esteen ylittämisestä kieltäytyvä esteratsu, jota
maanitellaan yrittämään.
Kommentit
Lähetä kommentti