Rajanvetomalli

Isoäitini oli tarkka, ketkä kuuluivat omiin. Hän ei ollut adoptoiva, ihana, vanha ja lempeä isoäiti. Ulkopuolelle jätettiin surutta naapurin yksinäinen mies, joka lauantai-iltaisin yksinään lämmitti saunaa. Jos suku oli koolla, isoäiti piirsi kepillä viivan tontin rajalle. Siinä meni raja. Rajan sisäpuolella oli suljettu sukumme. Meillä oli ihanaa ja auvoisaa. Juhannuskokko sytytettiin omalla rannalla omalle porukalle. Ilmapiiri muuttui kylmäksi ja tylyksi, jos naapurit juhannusyön makeiden tuoksujen ja juomien huumaamina halusivat liittyä hetkeksi seuraan ja imeä meistä valoa ja antaa meille omaa valoansa. Se ei vain käynyt päinsä. Isoäiti sanoi tiukasti, että haluamme olla omalla porukalla ja nyt on muiden aika lähteä omalle rannalleen. Omaksuin saman rajanvedon. Säälimättömästi ja surutta minäkin osaan piirtää rajan meihin ja muihin. Teen sen vain sillä erotuksella, että monesti samastun muihin ja hylkään omani ja jätän itseni isoäitini piirtämän viivan ulkopuolelle. Mökötän ja alan kiertyä itseni ympärille kuin Vienan Karjalassa itsensä ympäri kuivuva monisatavuotinen kelo.

  Äitini osaa vetää myös tiukasti rajan. Hänen rajansa sisäpuolelle ei kuulu muita kuin isäni ja hän ja heidän hätääntynyt symbioottinen, riutuva rihmastonsa. Edes lapset ja lapsenlapset eivät mahdu äitini piirtämän rajan sisään. Rajan sisään kuuluu avantouinti ja saunaseuran ventovieraat saunojat, joihin ei tarvitse liittyä millään tavalla. Minäkin pidän yleisten saunojen tunnelmasta, kun saunojiin ei tarvitse liittyä. Heitä ei tarvitse ottaa oman rajan sisäpuolelle. Koen sen ihanana. Silti koen surua, surumielisyyttä ja satuttavaa melankoliaa. Jonkinlaisesta henkisestä anemiasta ja tunteettomuudesta se kertoo.

  Kehityskeskustelussa työnantaja kertoi, että hän kokisi tärkeänä, että rinnakkaisluokan opettajat tekisivät yhteistyötä. Mutta kun minulla on rajanveto-ongelma, rajaristiriita. En koe omaa luokkaani suljettuna ja että minä olisin vain luokkaani varten. Siitä ei ole kyse. Olen vain niin jähmeä. Rakenteeni ja vuorovaikutusroolit ovat niin tiukasti asemoitu menneisyyteeni.

  Minkälaisen rajanvetomallin minä jätän jälkipolvilleni? Tiedän millaisen. Lapseni tulevat muistamaan minut tuskaisena ja ulkopuolisena. Olen kuitenkin valmis taistelemaan, jotta rajanvetokulttuurini tulisi vuosien myötä ja kokemuksen ja kokemusten vaikutuksesta joustavammaksi ja pehmeämmäksi. Toivon, että minä olisin valmiimpi adoptoimaan lasteni kavereita, puolisoni ystäviä kuin vanhempani ja isovanhempani. Edes vähän. Hirveästi pitää eritellä ja yhdistellä ajatuksia, tunteita, pelkoja, ulkopuolisuuden tunteita ja yhteenkuulumisen tunteita. Kutsutaanko sitä elämäksi? Kutsutaanhan?