Hyvännäköiset tytöt olivat
kovaäänisiä. Niillä oli maaninen taipumus huutaa mielipiteensä julki. Ne
keksivät aina uuden jutun, jota hokivat. Kulkivat oppilasjoukon luota toiselle
hokemassa keksimäänsä mantraa. Hylkijöiden luona eivät käyneet. Hylkiöt olivat
köyhiä tai rumasti, trendittömästi pukeutuvia, mahdollisesti puhevikaisia
koululaisia. He yrittivät solahtaa tiiliseinän sisään. Hyvännäköiset tytöt
olivat meikanneet itsensä aikuisen näköiseksi ja näyttivät suttuisilta. Iso
rintavarustus oli laitettu tyrkylle. Kovaääninen, itsetehosteinen nauru kuului
kortteleiden päähän. Heidän elämänsä oli sitä niin kutsuttua onnellista,
kevyttä pintaliitoa. Suurta ilmatilaa he hallitsivat. He määrittivät
hierarkian. Heidän elämässään kahvin piti jo 13-vuotiaana olla ”tietynlaista”.
Poskisavuja imivät kapeista Menthol-savukkeista, minkä itsetehosteiselta
nauramiselta ja kikatukselta kerkisivät. Siinä minä pesin heidät. Imin raakasti
keuhkoihin asti Camelia, Punasta ja vihreetä Mallua, Chesterfieldiä, jopa
Norttia.
Hovin miehet olivat mallin
näköisiä, koulukiusaajan oloisia. Heidän hymynsä valloitti maailman. Heidän
pukeutumisensa ei ollut Anttilan katalogista. Heidän vaatteensa maksoivat
enemmän kuin vanhempieni kuukausipalkka. Seurasin heidän olemustaan kaukaa.
Saatanan keikarit levittelivät hiuksiinsa rasvoja. Keikarilauma nauroi
merkitsevästi, salaperäisesti ja erotellen jyviä akanoista. Olin tietysti
akana, aknenaamainen pakana. Onneksi minulla oli intohimoinen suhde vahvaan
nikotiiniin. Ilman sitä olisin tuskin selvinnyt yläaste-ja lukiovuosistani.
Miksi tästä kirjoitan? Siksi, että nämä suttuiset, maaniset ja
hyvännäköiset naiset ovat nyt aikuisten elämässä ”kelvollisia” tv-juontajia ja
joudun kuuntelemaan heitä noin 1,2 sekuntia useita kertoja viikossa, kun etsin
itselleni kelvollista ajanvietettä. 1,2 sekuntia kuulen heidän hohotusta, kun
he lukevat lapuista heille kirjoitettuja hassutuksia. Heidän edessään istuu
keikarin näköisiä miesnäyttelijöitä tai muita julkimoita. Puheen tai ”keskustelun”
taso on suoraan yläasteelta. Hillitsemätön, pursuava nauru tulkitaan ”luonnon
lapsen” vilpittömyydeksi. Ei ole. Näen heissä kotkotteja. Heidän naurunsa helisee
tyhjyyttä. Bataattikeiton ainesosat heidän olemuksessaan hyllyy. Koskenlaskija sulatejuusto puuttuu.
Kansanedustajien ehdokaslistoilla pyörii komeita, rasvalla hiuksiansa
laittavia keikareita. Heidän silmissään paistaa määrätietoisuus ja
koulukiusaaja. Koulukiusaaja ei poistu sillä, että aikuisena pahoittelee
kotkottihaastattelijan ohjelmassa omaa ”pientä” osuuttaan vuonna 1988
tapahtuneeseen kiusausjupakkaan, jossa oma rooli aina oli muka sivustaseuraajan
rooli. Minä nämä haistan. Yleensä heidän vaaliteemansa on uusi jäähalli tai
yksityistäminen luo tehokkuutta. En puhu kommunisteista.
Minulla on trauma, yläasteen kikattavat ja hyvännäköiset tytöt.
Himoitsin kaiketi heitä, mutta tiiliseinä, akne ja länkisääret tekivät minusta
oman elämäni mäkitupalaisen. Olisin halunnut pukeutua kuin keikarilauma ja
kaataa päähäni rasvaa ja olla miesmallin, Formula-kuskin näköinen. Näytin vain
tavalliselta Markulta. Minussa ei ollut näköä, kokoa, mitään. Ai, miten minua
silti vieläkin vituttaa.
Kommentit
Lähetä kommentti