Työnnän virtahepoa eteenpäin
pimeässä käytävässä. Se virtahepo on luokkani. Se olen myös minä. Ensimmäinen
viikonloppu loman jälkeen toi tullessaan välitilasunnuntain. Päivällä alkaa jo
kiristää. Luen Svetlana Aleksijevitsin piristävää kirjaa Tsernobylista nousee
rukous. Peruskoulu on Tserbobylin 4. reaktori, räjähtänyt reaktori. Reaktori
syöksee ilmoille cesiumia, isotooppeja, radioaktiivista paskaa,
opetussuunnitelman aivotonta tavoite- ja sisältömössöä. 23 000 vuoden
päästä säteilyä ei ole. 100 vuoden päästä minua ei ole. Onko ydinvoimaa?
Peruskoulua?
Vedän itsepäistä aasilaumaa perässä. Ne eivät halua minun suuntaan. Ne
haluavat vapauteen, laumansa luo, olla lauman kanssa. Minä olen lauman
virallinen johtaja. Pääni on kuusikulmainen, ajatukseni neliöitä. Kieleni on
kyykäärmeen, katseeni huuhkajan. Osaan sekaantua toisten asioihin, vauhkoontua,
panikoitua, alistua. En ymmärrä mitään. Kaikki on niin keinotekoista, koko luokkaoleminen,
kaikki siihen liittyvä. Yhteinen tavoite, yhteinen suunta. On meillä yhteinen
suunta ja tavoite: Kesäloma 2020.
Oppilas tiputti tarjottimen ruokalassa. Kaikki hajosi.
Keittiöhenkilökunta ei tule auttamaan siivoamisessa. Ei kuulu heille, heidän
työnkuvaan. Mites opettajien OVTES? Miten helvetissä se kuuluisi maisterille?
Oppiarvo: Kasvatustieteiden maisteri. Sille kuuluu kaikki väliltä kusen ja
paskan, puun ja kuoren. Siivosin kontaten. Nautin alisteisesta tilastani.
Konttasin kuin piisami. Pyyhin ylimääräistä. Saatana, että nautin. Kysyin,
saanko tulla tiskaamaan töiden jälkeen. Enkä kysynyt. Joka paikan höylä,
kasvatustieteiden maisteri hassuttelee. Voi hyvä Jumala!
Kommentit
Lähetä kommentti