Syysloman jälkeen itsetuntoni, omakuvani on jokseenkin siedettävä. Loma on intensiivistä perheaikaa. Väsymys, omien lasten palveleminen, metelin sietäminen ja pienessä tilassa avaran taivaan alla oleminen tekee minusta vain jokseenkin siedettävän ihmisen. On aikaa miettiä omaa parisuhdetta. Miten sekin alkaa näyttäytyä jokseenkin siedettävältä? Katselen elämääni jokseenkin siedettävien linssien läpi. Huomaan kaipaavani jonkinlaista kultaista perheyhteyttä, idylliä hellyydestä, seksistä ja pittoreskien maisemien eteen levitetyistä piknikkivilteistä. Vertaan oman elämäni hiirenkoloa vaimoni oman elämän hiirenkoloihin. Häviän. Häviän kaikessa. Jotenkin sulaudun ristiriitaan ja olen kuin Hamlet.
Lomalla huomasin taas, miten vähän minulla on keinoja hallita ristiriitaisia kaaostunteita, jotka järjestymätön vapaa-aika aiheuttaa. Arki sopii minulle paremmin: Aikataulut, lähtemisen ja saapumisen pakot, ylhäältä ohjattu suunnitelma (jossa saan rimpuilla ja jota vastaan saan kapinoida) eli mieleni on laitostunut ja vapaata tahtoa en tarvitse. Kusihätäkin on ilolla vastaan otettu kehotus ylhäältä kehon ulkopuolelta, vaikkakin samaan aikaan kehon sisältä, toimia ilman vapaan valinnan ohjailua.
Lomalla löysin taas itsestäni hylätyn lapsen. Jokseenkin säälittävää. Olin kuin isäni vuonna 1983 erään surkean tiilivuoratun rivitalon onnettomien suojakuorien sisässä pakkaamassa pieneen putkikassiin maallista omaisuuttaan ja toteamassa, että nyt hän lähtee ja jättää koko vitun perheen. Isä lähti. Eteiseen. Siellä hän kääntyi ja palasi. Muistan toivoneeni, että lähde vaan. Olin pettynyt, kun mitään ei tapahtunutkaan. Miksi halusin lähteä? Päästäkseni eroon paskoista mielialoista.
Ei paskoja mielialoja pakenemalla pakoon pääse. Aina löytyy uusia punatiilisiä rivitaloja, muovisia lattiamattoja, vaimon puolelta perittyjä matonkuteista runtattuja räsymattoja, muovisia hammasmukeja, paskoja sähkösaunoja, lastulevystä puristettuja vaatekaappeja, putkikasseja ja oman pään sisäisiä paskoja mielialoja.
Kommentit
Lähetä kommentti