Ammatillisesti työelämässä umpikujaan ajautuneiden korkeakouluttettujen joulukalenterin 12.luukku luotaa anteeksiantoa. 12 vuotta sitten riitelin rakkaista rakkaimman isoäitini kanssa. Syytin häntä siitä, että hän puhuu aivan koko ajan, vaikka näkee, ettei kukaan enää kuuntele. Puhuu, puhuu, puhumasta päästyään puhuu ja jatkaa puhetta, johtaa puhetta, käskyttää kuuntelemaan. Riitelimme. Olimme vaiti. Sovimme, halasimme ja olimme taas kuin rakkaat isoäiti ja lapsenlapsi. Mutta tiedän, ettei hän ole antanut asiaa anteeksi eikä tule sitä koskaan anteeksi antamaan, sanojani, syytöksiäni ja se tekee minut onnelliseksi. Kaikkia asioita, loukkauksia ei pidä edes yrittää antaa anteeksi. Se tekee elämästä armollisen.
Minulla on paljon keskusteluja, kokemuksia, joita en koskaan tule antamaan anteeksi. En aio antaa anteeksi sitä, että minut yhden kerran houkuteltiin uskovien yhteisössä haukkumaan uskonnollisia ihmisiä, heidän laupeuttaan, armokäsityksiään. Minun haluttiin sanoa kritiikin sanoja, josta minut pantiin, sanani pantiin tilille. Tajusin, että minut saatiin sanomaan sanoja, joita he eivät itse edes uskalla ajatella, koska he olivat kasvaneet rukouksen ja kristillisten peripatetiaseppelemaailman hurmokseen lapsesta asti. En anna anteeksi heidän julkeuttaan kuulla totuuksia minulta.
En anna anteeksi nykyiselle esimiehelleni, joka ajoi minut ansaan kertomaan, miten ontolta hänen esimiestoimintansa näyttää. Hän pakotti minut totuuden torveksi. En tule antamaan anteeksi.
En anna anteeksi lukioni kermapersekokoomuslaiselle ihanteelle kohottautua tulevassa työelämässä talouselämän, lääketieteen, oikeustieteen alttarille vain siksi, että he halusivat tulla hyväosaisten vanhempiensa kaltaisiksi harmaaksi hiirulaisvalkokaulusharmaapäävirkamiehistöksi, jotta heillä olisi varaa ostaa parmalaista kuivakinkkurullaa joulunalusmarkkinoilta ja nyökytellä hyväksyvästi kaljuntuvia päitään joulukonserteissa, jossa koristekuusi kököttää alttarilla ja lapsikuoro laulaa 8-äänistä motettia ja sitten mennä hehkulasille terassille ja kokea joulun hämyä ennen kotimatkaansa hienostoalueille tai kantakaupungin kivijalka-asuntoihinsa. En anna anteeksi.
En anna anteeksi työläisjuuriani ja lapsuuteni kylmää tunneilmastoa, joka kasvatti minut tyytymättömäksi ja vihaiseksi. En anna.
En anna anteeksi niille, joiden vanhemmat antoivat heille omista säästöistään korotonta asuntolainaa välttääkseen pankin koronkiskonnan. En anna.
En anna anteeksi, en ja tuntuu aivan helvetin hyvältä ja armolliselta.
justify;">
Kommentit
Lähetä kommentti