Ammatillisesti työelämässä umpikujaan ajautuneiden korkeakouluttettujen joulukalenterin Tapaninpäivän luukku siirtää tämän väsyneen kalenterin manan majoille, historian lehdille, paskojen asioiden hautausmaalle. Onneksi. Meidän, minun, perheen joulun kulusta kertoo ammatillisesti työelämässä umpikujaan ajautuneiden korkeakouluttettujen joulukalenterin viimeinen luukku. Käteni ovat kinkunrasvassa, maksani on alkoholin rasvassa, vatsassani on kurja olo. Ymmärrän, miltä tuntuu hälyyttää jouluna ambulanssia, kun rinnasta otttaa ja pitäs päästä liuotukseen. Vielä en ole siinä pisteessä. Aorttani ei ole repeämäisillään, sillä kuitenkin lopetan aina ajoissa, niin syömisen, juomisen kuin aivan kaiken.
Aattoaamuna istahdin aattoaamun aamupaskalle. Tuijotin lihavaa punatulkkua joulukortista, jossa luki, hyvää joulua Markku! Kädessä oli joululahja, kirja nimeltä Minna C. Se kertoi Minna Cantista. Tätä postausta kirjoittaessani on Minna lähtenyt litomaan Jyväskylän, järvikaupungin kansakoulun opettajia valmistavasta seminaarista, kun lehtori Ferdinand Cant on rakastunut Minnaan ja mäntyisellä harjulla pippurilta tuoksahtava, vahvakarvainen lehtori on tökkinyt Minnaa kömpelösti ja Minna on tuntenut jotain tahmeaa reiden sisäpinnalla. Hyvin kirjoitettu kirja, Minna Rytisalo on mestari! Minusta on ihana lukea Uno Cygnaeuksesta, kun hänet kuvataan seminaarin siveellisyyden vartijaksi ja samalla nuoria naisseminaarilaisia himoitsevaksi sonniksi pitkine pulisonkineen ja terskan näköisine kaljuineen. Minna Cantista en tiennyt oikeastaan aikaisemmin mitään. Aivan väärässä paikassahan Minna oli seminaarissa. Ei sinne kaivattu, eikä kaivata vieläkään, eikä tulla koskaan kaipaamaankaan omilla aivoilla, kriittisesti ajattelevia naisopiskelijoita eikä kyllä miehiäkään. Cygnaeuksella oli kunnianhimoinen hanke sivistää kansakunta, viedä valoa pirtteihin ja tupihin. 1863 aate pantiin vireille ja opettajankoulutus alkoi. Vasta 1921 laki oppivelvollisuudesta saatiin nuoreen, vastaitsenäistyneeseen Suomeen ja silloin saatiin köyhien ja rikkaiden kakarat koululaitoksen ja samalla myös joululaitoksen piiriin. Cygnaeus ajattelee kirjassa, että opettajaseminaari olisi paikka noheville pojille, jotka eivät peri maatiloja, kun heidän isänsä kuolevat ja esikoinen perisi kaiken. Opettajankoulutus nähtiin kakkosvaihtoehtona kakkospojille, ei ykköspojille eli esikoispojille. Sieltäkö asti ammatin arvostus on periytynyt, kakkosvaihtoehtona, että pääsee edes johonkin. Niin se taitaa olla nykyäänkin. Ykkösvaihtoehtona ovat rahantekolaitokset: oikis, lääkis, ekonomiakoulu, tippainssien Otaniemi. Ja sitten, jos ei muualle pääse, voi pitää sen seminaarin kakkosvaihtoehtona.
Aattona omat lapset avasivat lahjansa puuron jälkeen. Esikoinen ei saanut ykköstoivettansa, mutta sai rahaa 100 €, jolla voisi ostaa sitten ykköstoiveensa. Kiukuttelua, kiroilua ja esikoinen meni silmät kyynelissä jo ennen joulurauhan julistusta peiton alle ja sanoi nukkuvansa pois, ohi koko vitun paskan jouluaaton, jossa oli yhtä paljon järkeä kuin puolukkahillossa maksalaatikon päällä. Tajusin, että murrosikä alkaa. Muistin samalla lapsuuden paskajoulut ja omat vähäiset joululahjatoiveeni ja miten en koskaan saanut, mitä toivoin. Aina vierestä vietiin. Jos toivoin kiekkohanskoja, sain halvemmat jääpallohanskat. Koskaan en saanut ihan sitä, mitä toivoin. Sain aina melkein. Olen melkein-lapsi. Yritin hakea oikeustieteelliseen, melkein pääsin. Sitten kokeilin hyvää kakkosvaihtoehtoa- melkein pääsin ekalla yrityksellä. Tokalla kerralla pääsin Melkein-ihmisten, Ei sitä, mitä oikeesti toivoin- ihmisten opettajaseminaariin. Melkein lopetin kesken kuten Minna Cant, mutta melkein-ihmisenä kelluin virran mukana kakkapökäleenä kohti ihmisen elämän irvokasta alajuoksua, jossa nyt lillun nykyisyyden jouluaatossa kuuntelemassa esikoislapsen pettynyttä kiroilua.
Iltapäivästä vedin naamarin kyrvän näköisen naamani suojaksi ja aloin pukittamaan. Nöyryytin itseäni parralla, nenäsuumaskilla, visiirillä ja ajoin päin punaisia helvetillistä ylinopeutta ehtiäkseni kysymään onkos kilttiä lasta, ja laulakaa pukille, kyselemään karanteenista, turvaväleistä. Pukille lauletaan aina seminaarinmäen joululauluja. P.J. Hannikaisen (tai J.P. Hannikaisen, kuten vaimoni sitä nimitti) Joulupukki-laulu on suosituin. Toinen suosittu laulu on seminaarikaupungin saarnamies Schönemanin Joulupuu on rakennettu. J.P. Hannikaisen joulupukkilaulu on todella huono ja köpö, johonkin röökiasken kanteen hätäpäissä raapustettu laulu. Kunhan saa riimit jotenkin täyteen. - Kunhan päästään ensi jouluun, tervetullut meidän kouluun. Paska laulu. Tottakai sen ymmärrän, että kun ei ollut mitään suomenkielistä joululaulukulttuuria olemassa, se piti pierasta tyhjästä. Topeliuksen lintuaiheiset joulurunot edustavatkin sitten korkeampaa tasoa, mutta nekin olivat ruotsinkielisiä.
Melkein hyvää joulua vaan kaikille!
Kommentit
Lähetä kommentti