Puolisoni on saanut lapsesta asti kuulla kommentteja painostaan. Hän mainitsee etenkin serkkujensa huomautelleen asiasta useasti. Serkut olivat pienikokoisia, langanlaihoja ja suustaan näykkivän eteläpohjalaisia, sanalla sanoen suorasanaisia ja vittumaisia.
Lapseni puhuvat kehon painosta rumasti. Isompi sisarus haukkuu pienempää läskiksi, punkeroksi. Auts, nuorempi peilaa ja pitää itseään tukevana. Ja sehän ei pidä lainkaan paikkaansa. Hän on lihaksikas, voimakas, sitkeä, hänelle on alkanut kehittyä upea sikspäkki, jota ihailen hurmoksessa. Minulla isänä on toive, halu saada nähdä lapseni voimakkaina, kykenevinä, sporttisina ja kehun heitä aina kun ehdin, miten komeita he ovat, miten vahvoja, miten kykeneviä.
Puolisoni serkun lapset, eteläpohjalaisilta sukujuuriltaan, langan laihoina, huomauttelevat nokkelan sanavalmiina huomioita samalla tavalla painosta kuin heidän vanhempansa. Ruma kehopuhe on periytetty heille. Lapseni on alkanut matkia pikkuserkkujensa kehovihapuhetta. Lapseni puhuu rumasti pikkuserkkunsa lättäjaloista. Auts, yritän vetää siihen rajaa. Et saa puhua noin.
Isäni suvussa on ihailtu aina painijan kroppaisia voimakkaita pieniä ja pystyviä miehiä. Isoisäni veli oli puheissa suurin ja vahvin. Miten pieni ja kalju mies raivasi käsin hyisessä merivedessä aallonmurtajaa rantaansa rautakangella ja vahvoilla käsivarsillaan. On vedetty leukoja, siitä on kehuttu. On harjoiteltu käsilläkävelyä. On annettu miehen malli voimakkaasta ylävartalomiehestä, joka kompensoi lyhyyttään ja kaljuuttaan valtavilla käsivoimilla ja halulla muokata luontoa paljain käsin. Tätä vääristynyttä mallia minä siirrän lapsilleni yli sulupolvisena puheena miehen kropan oikeasta pystyvyydestä. Auts.
Kehon kuvaa ei saisi vääristää. Terveyttä ja voimaa saa ihailla. Mutta onko se kaikki? Miksi ei ihailla piirustuksellisia tai verbaalisia kykyjä? Miksi ylipäänsä ihailla ominaisuuksia? Ihan perseestä. Tietysti.
Kommentit
Lähetä kommentti