Erbarme dich mein Liebster Jesu, armahda minut, kuka opettajan armahtaa?

 - Erbarme dich mein liebster Jesu! laulaa alttosolisti Bachin Matteus-Passiossa. Armahdusta hakee moni laupias opetusalallakin.

Kuka opettajan lopulta armahtaa? Tarvitseeko opettaja armahdusta? Jos armahdusta osaisi pyytää yhtä kauniisti kuin alttosolisti Matteus-Passiossa, sen myöntäminen ainakin kävisi helposti. Armahtaako kesäloma uupuneen opettajan? Ovatko lomat opettajan armahdus? Eläkevuosissako armahdus? Armahtaako hauta ja viimeinen makuusija halvimmassa mahdollisessa, valkoisessa kangasarkussa kaupungin lapsia vuosikymmenet palvelleen virkamiehen? Kuolemassako meitä vasta odottaa armahdus? Onko lihallisuuteen tuomittu kehomme vasta mätänemisen kynnyksellä saava armahduksen?

  Opettajan kilvoittelua kasvatuksen viidakossa voi käsitellä raamatullisilla käsitteillä. Syyllisyys ja armo ovat mukana arkipäivässä lähes päivittäin. Samoin laupeus ja nöyränä oleminen. Kohdata lapsi nöyrin mielin. Hyvä opettaja on oikeamielinen. Hän on vahva kuin Pietari ja kova kuin kallio. Hän on sitkeä kuin Paavali seurakuntiensa johtajana. Hän on innokas kuin verenhimoisin inkvisiittori, kristuksen soturi, toki taistelemassa oikean asian eli korkeampien inhimillisten hyveiden puolesta.  Opettaja uhrasi monta tuntia omaa aikaansa hyvän asian puolesta. Lucifer, sielunvihollinen, pääperkele kiusoittelee opettajaa tämän kilvoittelussa tarjoten oikoteitä onneen.

  Syyllisyys ja armo sisältyvät myös Aristoteleen hyveteoriaan. Oppilaiden kohteleminen oikeudenmukaisesti ja kohtuullisesti Aristotelisten hyveiden valossa työstää ajatusta yleisemmällä tasolla ja ikään kuin hieman korkeamman kukkulan päältä katsottuna. Syyllisyys ja armo ovat opettajassa itsessään olevia tunteita ja ajatuksia siitä, että mitenkä päivä nyt sitten ihan oikeasti meni. Oppilaan epäoikeudenmukainen kohtelu suhteessa toisiin saattaa syyllistää päiväänsä kriittisesti puntaroivan opettajan. Sanoinko oikein sanoessani sille niin ja näin? Lisäsinkö ennestään jo suurissa ongelmissa olevan lapsen elämää antamalla liikaa läksyjä tai muulla tavoin lisäämällä taakkaa olemalla vaatimuksissani kohtuuton ja sokea? Odotinko joltakin lapselta sellaista, johon hänestä ei vielä ole? Ajattelinko liian sokeasti vain hyvää jostakin jo aika lailla itseänsä paaduttaneesta lapsesta? Enkö uskaltanut nähdä vakavia asioita oikeassa valossa? Jätinkö huomaamatta lapsen hädän oman mukavuuteni vuoksi. En ollut valmis uhraamaan omaa mukavuuttani.

    Laiskat paskiaiset, jollaisia opettajienkin joukosta löytyy, eivät ole oikeutettuja armahdukseen. Laiskan osaksi pitäisi tulla kokea syyllisyyttä tekemättä ja sanomatta jättämisistä. Moni laiskiainen armahtaa itsensä helpolla humalalla ja mielihyvätokkurassa antaa itsellensä vastuuvapauden. Opettajan on helppoa ajatella, että vaikea asia kuuluu perheelle ja hän voi vetäytyä syrjään silmät sulkien. Vaikka virka-aseman pitäisi antaa opettajalle kasvottoman legitimiteettikilven eli eräänlaisen koskemattomuustakuun, että jos hän oikean asian puolesta on rohkea ja luottaa oikeudenmukaisuuteen ja lapsen etuun, hän ei voi toimia väärin. Silti on monta kertaa houkuttelevampaa uskotella itselleen, että lapsella on kaikki hyvin ja äläpä mene sorkkimaan.

   Erbarme mich! Armahda minut. Armahda itsesi. Tee se kuitenkin kilvoituksen jälkeen, kun olet itsesi haastanut ja nostanut itsellesi riman sopivaan korkeuteen. Silloin myös oppilaan inhimillisyyden rajat venyvät.