Niin siinä kävi. Hiihtokauden aloitin sitten eilen. Suksen pohjat olivat harmaat ja kuivat. En vienyt suksia laitettaviksi liikkeeseen. Itse voi laittaa, jos osaa. Tai viitsii. Jokin parafiinipurkin pohja löytyi. Se varmasti riittäisi kahdelle sukselle. Minulla on zero-sukset, ei skinit. En ole koskaan saanut zeroa toimimaan oikein. Olen muuttanut sen tavalliseksi purkkivoidesukseksi. Vanha silitysrauta. Sikli löytyi. Ja nailonharja. Ja liuos, jolla puhdistaa pohjat. Periaatteessa kaikki oli helppoa. Paitsi, etten saanut tasaista jälkeä. Siksi kai saatana on liikkeet. Mutta, kun se maksaa ja jos itse osaa. Osaa ja osaa. Voi ottaa selvää!
Illalla ladulle. Ei luista suksi ja pito paska. Muut suihkivat ohi luistellen ja tasatyöntäen. Vituttaa. Oma elämä aukeaa eteeni ladulle. Minulla on ollut kaikki sekundaa. Aivan kaikki. Alennuskorista ostettua paskaa. Lapsesta lähtien. Olen punaisten aletarrojen mies. Kirpparilaarien Oiva Lohtander. En ymmärrä laadusta mitään. Tai ymmärrän minä laadun. Ymmärrän, että siitä minunlaiseni tulee tinkiä. Miltä tuntuisi hiihtää karvapohjaa? Luistella oikealla tavalla jäykällä luistelusuksella? Ajattelen Peltsi Peltolaa. Miten ärsyttäviä eräohjelmia se tekee. On Fjällräveniä ja ahkiota. Mulla olisi Peltsille hyvä ohjelmaidea: katkeroitunut miesluokanopettaja vedettävänä ahkiossa ympäri Lapin Sompioita ja kiveliöitä. Tauolle keskustellaan jaksamisesta. Ei Peltsin. Minun. En suostuisi juomaan nokipannukahvia. En pussiruokia. -Kaada poro! huutaisin. -Käristä se! Ahkiosta en poistuisi. Siellä vetäisin käristykset. Suomen sympaattisin Mikko Kuustonen saisi juontaa ohjelman ähkintäosuudet, kun Peltsi vetää ahkiota Kiilopäälle.
Hiihto maistuu aivan paskalle. Viiden kilometrin jälkeen haistatan pitkät. Tänään minä kävelen. Olen liian pöhöttynyt jaksaakseni hiihtää. Mikä oli ennen siistiä, on tänään paskaa.
Kommentit
Lähetä kommentti