Vuodenvaihde alkoi taas armottomalla pöhötyksellä. Uusivuosi tuli vastaanotettua perinteisin menoin: ystäväperheen luona kyläily, paljon olutta, kuohuviiniä ja konjakkia. Tässä sitä taas istutaan ja tammikuu on tipaton, toivottovasti ei iloton.
Kyläilyn aikana myös ulkoiltiin, lenkkeiltiin ja keskusteltiin. Keskusteluissa esiin nousivat kaksi teemaa, jotka yhdistivät minua ja keskustelijana toiminutta pitkäaikaista ystävääni: kokemus omasta elämästä palvelijana ja tietynlaisena vankina. Palvelijana toimiminen tarkoittaa eräänlaista jatkuvaa saatavilla ja palvelijana olon tunnetta omalle perheelleen. On oloja, että on vapaasta tahdosta alistanut itsensä jatkuvaan saatavilla olemisen ja läsnäolon rooliin. Sitä kautta syntyy olo, että suorittaa elämää elinkautisvankina. Omien tarpeiden alistaminen puolisolle ja perheen lasten tarpeille tuottaa sidotun olon, jonka perustunne on itselleen ja omalle elämälle vieraaksi jäämisen tunne ja kysymys, milloin se päättyy ja onko valoa tunnelin päässä. Nyt on pakko valottaa, että kummassakin tapauksessa puolisona on iloinen ja elämän nälkäinen puoliso, joka ei todellakaan velvoita tai vaadi tällaisten roolien läpivientiä elämässä. Miksi sitten näin? Tietysti lapsuuden vanhempien roolimallit ovat ponnahduslauta ja sille laudalle kumpikin on sokeana lierona itsensä taluttanut ja hyppy velvollisuuksien altaaseen on ollut helppo suorittaa ja kahluualtaaseen on hypätty elämän valtameren sijasta. Kahluualtaassa kahlataan pää toki pinnalla, mutta jalat tukevasti tutuissa vuorovaikutusmalleissa. Se tuntui pimeältä ja karmaisevalta.
Ystäväni on supistanut egonsa ja elämäntilansa rajat vielä pienemmäksi kuin minä. Minun kahluualtaaseeni jo puhaltavat elämän ja mahdollisuuksien tuulet. Kolkuttelen jo kahluualtani rajoja. Niitä olen kolistellut terapiastani asti, jonka loppumisesta on jo useampi vuosi. Se, että terapiaan aikoinaan uskaltauduin, oli elämäni rohkein ja paras päätös. Ja onneksi ei edes vaikein. Olin kiivennyt liian monta kertaa hyppytorniin hypätäkseni kahluualtaaseeni, että viimeinen hyppy onneksi osui terapiahuoneen nojatuoliin ja sain itseäni kohtaan tarvitsevani keskustelullisen ohjauksen ja suunnanmuutoksen, joka vuosi vuodelta näkyy ilona ja palvelija -ja vankiroolini omassa elämässäni on saanut riittävästi säröjä ja kolhuja, ja niistä olen alkanut versoa kuin kaktus aavikolla. Mutta ystäväni on vielä kovin armoton ja kompuroi pimeässä tehden epätoivoisia tarkistuskierroksia oman kellarinsa valottomilla käytävillä. Vankirooliin kuuluu myös vanginvartijan rooli, joka tuottaa tarkistuskierroksia talon eri huoneisiin ja tontin rajoille. Olla oman elämänsä vanki ja vanginvartija samaan aikaan, miten hullu on ihmisen mieli. Valo välkähtelee ystäväni puheissa sitten kun-puheena. Toivoa on.
Katsoimme kolme elokuvaa vierailun aikana. Ensimmäinen oli Luottomiehen joulujakso, jossa oman elämänsä vanki, joka on kokenut konkurssin ja kodin vesivahingon murtaa oman itsensä rajat ja hänen vankeutensa päättyy. Elokuvassa vankimiehen vaimo replikoi mahtavasti, kuin suoraan minulle.
Kaksi vuotta, jumalauta kaksi vuotta, minä olen tehnyt kotona kaiken. Mies vittu valittaa ja narisee koko ajan. Se mikä on tapahtunut, on tapahtunut. Nyt otat pään pois sieltä psorisesta perseestä ja teet vittu jotakin.. ( Jotenkin noin menee repliikki.)
Elokuva päättyy siihen, että mies antaa 100000 euroa sisältävän vahingossa joulupukille päätyneen tonttuarvan jäädä joulupukille, nähtyään miten kurjassa loukossa pukki asuu vaimonsa ja pienen vauvan kanssa. Psoriperseinen, taloudellisesta turpiin jokaiselle sektorilla ottanut mies hymyilee vapautuneesti elokuvan viimeisessä kuvassa. Oman elämän kahluuallasvaihe on päättynyt ja uusi alkanut. Siinä minulle taas mallia, miten oman kurjan talouden nillitys käännetään voitoksi, vaikka voitto onkin osittain tajuaminen, että on niitä, joilla menee vielä huonommin.
Toinen elokuva oli Truman show, jossa Jim Carreyn esittämä Truman vapautuu studioelämästään.
Kolmas oli Matrix.
Kaikissa näissä elokuvissa vapauduttiin omista rooleista, omista kahluualtaista ja omista liian kapeista ja ahtaista maailmankatsomuksista ja jokin uusi sai alkaa. Uusi elämänvaihe. Sitä minäkin toivon taas itselleni, ystävälläni ja kaikille, vaikka samoissa vuoden alun pöhötyksissä se taas alkoi. Onneksi pöhötys laskee hitaasti ja ajallaan.
Kommentit
Lähetä kommentti