Turbulenssia.

 

Turbulenssi. Musta tammikuun loppu ja helmikuun alku. Viime viikolla lapsi sairastui. Jäin kotiin. Joka aamulla soitin työnantajalla, koska aamuisin pitää ennen seitsemää soittaa työnantajalle ja tehdä poissaolosta ilmoitus. Sitten kirjoittamaan sijaiselle ohjeita. Suunnitella tunnit. Aukoa digitaalisia oppimateriaalisivuja SanomaProlta ja Otavan Ope-sivulta. Merkata sivuja, tehtäviä ja kuvitella, miten päivä voisi edetä. Sairas lapsi kuolaa nenä tukossa. Palvelua. Appelsiinin kuorimista. Pyykinpesua. Mehun lämmitystä.

  Tällä viikolla toinen lapsi sairastui. Ja vaimo. Ja minäkin. Mutta en sairastunut. Tai sairastuin, mutta en jaksanut jäädä kotiin. Olisiko pitänyt? Jos vähän nenä vuotaa, pitäisi jäädä kotiin. Vuodan maskiin. En jäänyt kotiin. Kotona lapsi kyselee tauotta, menenkö kouluun vai en huomenna. Enkö pääse harrastuksiin viikonloppunakaan? Et pääse. Hän hokee sitä tauotta. Vastasin jo. Koko ajan kotona hän kyselee, voinko mennä kouluun, harrastuksiin? Et voi. Hän turhautuu. Alkaa kiusata siskoaan. Ymmärrän, hän on turhautunut. Hän haukkuu siskoaan läskiksi, vammaiseksi, kiroilee. Vittu, läski, vammainen putoaa hänen suustaan kuin räntäpisarat Antti Kurvisen Pekingiin lähtösuunnitelmien päälle.

  Töissä hermostuttaa. Yhdelle kollegalla on koko ajan ”hei, mulla on yksi juttu sulle!” Ne jutut on väsyneitä ideoita, mitä me voisimme tehdä seuraavaksi. On kaikenlaisia projekteja, mihin lähteä mukaan. MunAteneum, Askartelusankarit, laskettelureissu, mikrobotti-ohjelmointia, leirikouluideoita, Olympia-projekti kuvikseen. En jaksa. Pakenen tai sanon odota, mulla on kiire ja pakenen omaan luokkaan ja laitan luokan oveen Älä häiritse, arviointikeskustelu menossa-lapun luokkahuoneen oveen. Hengitän. Menen vessaan. Yhdellä toisella opettajalla on ” hei, mulla on sulle yksi tai oikeastaan kaksi juttua”. Odota, käyn vessassa. Mulla ei ole kenellekään yhtään juttua. Yksi juttu väsyttää, toinen juttu läkähdyttää, kolmas vie kanveesiin. Kun tulen vessasta, opettajanhuoneessa on keskustelu yhteisistä pelisäännöistä välitunnilla. Saako lumikasan päälle kiivetä? Saako sen päältä hyppiä? Joku on antanut luvan hyppiä, toinen kiivetä, kolmas kaivaa lumionkaloa. Hahmotellaan yhteistä sääntöä. Pakenen keskustelua omaan luokkaan. Kello soi sisälle. Puhelin soi taskussa. Lapsi soittaa. Enkö pääse tänään treeneihin. Olen yskinyt vain vähän. Et pääse. Oppilaat luokkaan. Mitä tehdään, jokainen kysyy yksitellen. Pese kädet. Katso lukkaria. Istukaa alas. Aloitan opetuksen. Kuulutus katkaisee sen. Kuulutuksen aiheena on lumi, lumikasa. Yhteiset säännöt on laadittu. Nyt ne julistetaan. Kaikki katkeaa, minä en. Koulupäivän jälkeen teams-palaveri. Mukana psykologi, äiti, lapsi, minä ja erityisopettaja. Tehdään päätöksiä. Oppilasta pyritään tukemaan. Saan ohjeen, puhu hitaammin, pilko ohjeet, istu oppilaan vieressä, anna oppilaan vastata kokeessa suullisesti ja kirjoita vastaus, anna tehdä koe kirjan kanssa. Puhelin soi, enkö pääse tänään treeneihin? Et. Avaan Wilman. Pitäisi kirjoittaa päivän läksyjä sairaana oleville.

  Näin unta. Olin mummolassa. Laitoin kylpyhuoneessa vesihanan valumaan paljua varten. Lämmintä vettä palju täyteen. Sitten syvä uni, josta säpsähdän ja tajuan, että kevyessä unessa jättämäni vesihana edelleen laskee lämmintä vettä paljuun. Sammutan sen. Olen kauhuissani. Nyt tuli hirveä vesilasku papalle. Herätyskello soi. Herään. Lapsi yskii ja kysyy, pääsenkö tänään kouluun? Entä treeneihin? Keittiön pöydällä on kokkikirja: Hanna Gullichsen kokkaa. Valaistun. Teen kokkikirjan. Alanvaihto.