Luokanopettajan arki

Mieltäni kiehtoo Estonian uppoaminen. Kuvittelen olevani mukana yön tapahtumissa. Olisinko selvinnyt? Olisinko halunnut taistella elämästä? Olisinko taistellut elämästä rakkaideni vuoksi? Vai olisinko valinnut nopean kuoleman helpotus mielessä? Olisinko ottanut siitä vahvan alibin päättää rimpuileva, vaikea, yksinäinen, nolo, tuskallinen elämä vailla suuntaviivoja, uskoa, ideologiaa?   Vaikea sanoa. Sukellan Estonian Pub Admiraliin, Restaurant Neptunukseen ja istun pyöreässä pöydässä ja kuulen metallisen jyskeen laivan keulasta. Olisinko nauranut jonkun kommentille siitä, että taisimme törmätä jäävuoreen? Olisinko minä ollut sen kysymyksen esittäjä? Ehkä. Olisinko juonut viskiä viimeiseen asti, Estoniassa kun oli sinä yönä halvan viskin ilta? En usko, että olisin jaksanut selviytyä kannelle 7? Puuhun kiipeäminen jo alemmille oksille saa voimaan pahoin. En olisi selviytynyt. Viimeistään pelastuslautalla olisin varonut rautahampaitani ja suojellut niitä ja en olisi hampailla yrittänyt

Olen vihainen keski-ikäinen mies. Minun tarinani: Kuinka vihaisesta lapsesta tuli vihainen nuori anarkisti, vihaisesta nuoresta anarkistista vihainen nuori aikuinen, vihaisesta nuoresta aikuisesta vihainen keski-ikäinen, keskilihava, kateellinen ja vihainen mies. Ilmeisesti minusta tulee vihainen vanhus, koen vihaisen kuoleman ja hautajaiseni ovat vihaiset. Puolisoni sanoi minulle, että valtaosan ajasta olen vihainen. Omat lapset kysyvät, miksi olet niin vihainen? Oppilaat sanovat minulle, että olet yhtä vihainen kuin äiti siellä paikassa, jota kodiksi kutsutaan. Mikä minut tekee vihaiseksi? Epämääräistä vihaa se on, mutta tiukasti kaappaa komennon. Olen vihainen varmaankin siksi, että isäni oli aina vihainen. Isän viesti tuli aina selväksi: olin tiellä, en osannut mitään, tein kaiken väärin. Isän viesti oli, että kaikki, koko maailma oli hänen tiellään, koko maailma oli päättänyt hänen palkkansa riittämättömyydestä, koko maailma uhkasi häntä ja oli hänen tiellä. Kuljen samaa vihan

Olin iloinen kuluneella viikolla. Pidimme kokousta. Käsittelimme klassikkoaihetta: yhteiset pelisäännöt. Keskustelimme sanktiojärjestelmistä. Haluttiin, että jokainen hyvän sanktiojärjestelmän luokassaan hallitseva jakaisi tämän muiden kanssa. Kestoklassikko 2: jaetaan yhdessä toimivia käytänteitä. En jakanut. Minulla ei ole sanktiojärjestelmiä. En pysty järjestelmällisyyteen. Minua loukkaa sanktiojärjestelmät. Minusta ne eivät sovi ihmiselle. Ihmiselle ainut sopiva sanktiojärjestelmä on keskustelu, vuorovaikutus ja empatiaan vetoaminen ja sitä kautta ymmärryksen kalastelu. Tuli puhetta välituntivalvojasta. Jos välituntivalvojalla tulee ongelmia nenäkkäiden lasten kanssa välitunnilla, rankaiseeko valvoja vai viekö valvoja tilanteen luokanopettajalle, joka kuuntelee eläytyen oikeustajua loukanneen lapsen välituntisohlauksen ja puristaa suustaan sitten tuomion kuin sitruunasta mehun. Jossain vaiheessa vedottiin, että luokanopettajalle on korkeampi auktoriteettiasema kuin välituntivalvo

Opetusalalla tippuu opettajan harteille ja pään vaivaksi pitkin vuotta ns. saivartelupommeja. Viime viikolla kohtasin uuden. Oli tullut ilmi, esiin, paljastunut, että koulumme ainoa retkirahojen hankintatapa, suuret markkinapäivät, ovat lainvastaiset. Peruste oli Turun tuomiokirkon tornin korkuinen: peruskoulun tulee olla ilmaista, maksutonta. Ja jos markkinapäivänä ostellaan markkinatuotteita kauppapöydiltä, ei köyhistä köyhin voi osallistua ilkamointiin ja läpläplää ja tämä tuomiokirkon korkuinen saivarteluvaleuutinen uhkaa nyt tuhota kaiken.    Toinen saivartelupommi on se, että pitäisi tehdä retkiä, leirikouluja, mutta opettaja ei saa koskea rahoihin eikä olla edes tietoinen rahoista ja silti opettajan pitää perustaa vanhemmista tilitoimikunta, valita sille pj ja rahastonhoitaja ja huolehtia ja peräänkatsoa, että rahaa tulee. Voi saatana.    Koulussamme on ollut markkinapäivä jo 40 vuotta ja nyt sitten saivartelupommi tippuu saivartelun iltataivaalta ja markkinapäivän pitää o

Eräs vanhempi kysyi, että onko hänen luettava rivien välistä, että koulu nyt sitten ihan oikeasti haluaa siirtää huonotapaisen lapsen kasvatusvastuun kodille? Että eikö koululla ihan oikeasti ole muita keinoja kuin poistaa "auktoriteettikammoinen" lapsi luokasta? Vastasin, että ei koululla ole. Käskin lukea sekä rivien välistä että riveiltä, että sinun lapsesi käyttäytyy huonosti ja siitä kärsii kaikki. Lapsesi edustaa sinua, perhettäsi/uusioperhettäsi/sukunimeäsi/kunniaasi/kunniattomuuttasi ja aiheuttaa itselleen/sinulle/perheellesi/suvullesi/kunniallesi häpeää. Eipä tuotakaan. Vanhemmat ovat erillisiä lapsistaan. En ymmärrä. Rikosoikeudellinen vastuukin alkaa vasta 15-vuotiaasta. Siihen asti nyt ainakin jälkipolvi tahraa vanhempiensa nimen ja maineen teoillaan, sanoillaan, jäljillään. Yritä  nyt saatana sitten kasvattaa näin kieroon kasvaneessa maailmassa.    Pyysin vanhempaa, että tule kouluun seuraamaan "auktoriteettikammoista" lastasi käytännön koulutyössä.

Viisi viikkoa ehti kulua koulun alkamisesta. Sitten alkoivat puheet opettajanhuoneessa koventua. Jälki-istuntoja alettiin jakaa kuin tarroja käsialavihkon alareunaan. Jalkapalloja takavarikoitiin, kun joku tyhmä ja ajattelematon potki sitä "kerran" käytävällä. Takavarikoimisajaksi määriteltiin epämääräinen viikko. Yhden luokan pallo takavarikoitiin, takavarikoidun pallon luokan oppilaat takavarikoivat naapuriluokan pallon. Siitä syntyi nahistelu. Nahistelusta jaettiin jälki-istunto. Jälki-istunnosta seurasi kosto. Kostosta jälki-istunto.    Kolme oppilasta sai jälki-istunnon. Syy: puukeppien haku kouluaidan ulkopuolelta, näköetäisyydeltä, käsivarren mitan päästä. Käyttötarkoitus: leikkiminen. Välituntivalvoja ilmeisesti luuli, että kepit ovat tarkoitettu silmän puhkomiseen ja räpsäytti jälki-istunnon. Syy: koulu(vankila-)alueelta poistuminen, pakeneminen rajojen ulkopuolelle. Valvoja antoi jälkkärin vain kahdelle. Viisi pääsi kuin koira veräjästä. Ilman silminnäkijöitä sa

Mistä helvetistä keuliminen on taas tullut muotiin? Että rasittaa katsoa keulivia penskoja. Keulivat kauppojen edessä, koulujen pihoilla, pyörätelineillä, joka paikassa. Onko se nykypyörillä niin paljon helpompaa? Keuliminen, kiroilu ja aikuisten silmille reipas ja rohkea hyppiminen. Minkä takia sitä siedetään? 

Kollega jää kotiin lasta hoitamaan syyskuun alusta joulukuun alkuun. Onnittelin. Poikani kysyi kotiin jäävältä, mikset saman tien jää eläkkeelle? Aloimmekin pohtia, millä keinoin eläkkeelle pääsisi aikaisemmin? Päädyimme seuraaviin: - Vannesahalla peukalot vahingossa poikki TN-tunnilla. Irtoisko eläke? - Hulluksi heittäytyminen. Jaksaisiko näytellä hullua riittävän johdonmukaisesti? - Työperäinen, krooninen migreeni.  - Kehkoalveoliittiastma. Ei voi mennä edes metsään. - Antaisi amputoida jalat tai vain toisen. Vaikea diapetes. - Hitsiliekkiin tuijotus ja reiät verkkokalvoon. - Kuulon alenema ja tinnitus ei. Ne vain helpottavat työntekoa. - Masennuksen kanssa piehtarointi. Ei perkele. Pyydän anteeksi. Leikin sopimattomalla. Pako ennen aikaiselle eläkkeelle on kuitenkin monen opettajan mielessä. Monelle pako taitaa jäädä lieväksi alkoholisoitumiseksi. Siinä on hyvä piehtaroida ja sinnitellä eläkeviivan yli. Toivottavasti.

Poliisiylijohtaja Kolehmainen puhui maalittamisesta kommentoidessaan Porvoon poliisiampumisia. Maalittamisella tarkoitetaan sellaista toimintaa, jossa hyökätään avoimesti, kaikki moraaliset pidäkkeet ylittäen ja ohittaen, yhteiskunnan sisäistä turvallisuutta vastaan. Helsingin sanomat ( HS 26.8.2019) kirjoittaa, että vastaavanlaista maalittamista tapahtuu ja on jo jonkin aikaa tapahtunut myös suomalaisissa kouluissa. Opettajat edustavat poliisien ohella yhteiskunnan sisäistä turvallisuutta. Olin yllättynyt, että rohkeasti myös opettajat nostettiin poliisien rinnalle sisäisen turvallisuuden tunteen keskeisiksi tekijöiksi. Jos opettajia ja poliisia vastaan hyökätään avoimen vihamielisesti, se on vakava merkki siitä, että yhteiskunnan turvallisuus horjuu. Ja niin todella tapahtuu. Poliisien lukumäärää ollaan nostamassa 350:llä, vaikka tarve olisi tuplasti enemmän. Opettajilla tilanne on vähintäänkin sama. Mistä tämä maalittaminen kertoo? 

Työnantaja odottaa, että työntekijä sitoutuu, olisi mahdollisimman sitoutunut. Kasvatusalalla odotetaan pitkää, pitkäjänteistä sitoutumista. Mitään työnantaja ei ole valmis asian eteen tekemään. Jotten hauku väärää puuta, arvostellessani työnantajaa, arvostelen myös yhteiskunnan. Jotta haluaa johonkin sitoutua, pitää sen olla jotenkin palkitsevaa. Onko kasvatustyö itsessään sitten palkitsevaa? Onko palkitsevaa kuunnella kiroilua viikosta toiseen, vuodesta toiseen, vuosikymmenestä  toiseen? Millä hemmetillä meidät sidotaan, sitoutetaan tähän työhön? Kuvitellaanko, että olemme viimeinen pelastus, viimeinen seula? Kuvitellaanko, että raahaudumme kaakin puuhun päivä toisen jälkeen hyvää hyvyyttämme? Ammatin vuoksi? Vuoksi isänmaan, rakkaan äidinkielen, vuoksi nousevan nuorison, senkö pitäisi riittää? Vai riittääkö palkinnoksi, että saa juosta käytöshäiriöisen pellen perässä ympäri koulun käytäviä ja maanitella mansikkia pois karkumatkalta takaisin aidattuun pihattoon pureskelemaan hengen