Mieltäni kiehtoo Estonian
uppoaminen. Kuvittelen olevani mukana yön tapahtumissa. Olisinko selvinnyt?
Olisinko halunnut taistella elämästä? Olisinko taistellut elämästä rakkaideni
vuoksi? Vai olisinko valinnut nopean kuoleman helpotus mielessä? Olisinko
ottanut siitä vahvan alibin päättää rimpuileva, vaikea, yksinäinen, nolo,
tuskallinen elämä vailla suuntaviivoja, uskoa, ideologiaa? Vaikea sanoa. Sukellan Estonian Pub
Admiraliin, Restaurant Neptunukseen ja istun pyöreässä pöydässä ja kuulen metallisen jyskeen laivan keulasta. Olisinko nauranut jonkun kommentille siitä, että taisimme törmätä jäävuoreen? Olisinko minä ollut sen kysymyksen esittäjä? Ehkä. Olisinko juonut viskiä viimeiseen asti, Estoniassa kun oli sinä yönä halvan viskin ilta? En usko, että olisin jaksanut selviytyä kannelle 7? Puuhun kiipeäminen jo alemmille oksille saa voimaan pahoin. En olisi selviytynyt. Viimeistään pelastuslautalla olisin varonut rautahampaitani ja suojellut niitä ja en olisi hampailla yrittänyt repiä auki muovisten suojavaatteiden muovipussia.
Netistä löytyi Onnettomuustutkintakeskuksen lähes 250- sivuinen loppuraportti yön tapahtumista. Katastrofin hetkellä suurin osa matkustajista vaipui apatiaan ja antoi asioiden edetä omaan tahtiin. Silminnäkijöiden, aluksesta pelastuneiden lausunnot Estonian sisältä ovat todella hurjaa luettavaa.
Estonian viimeinen yö oli hirveä ja nopea. Täysikuun loisteessa, myrskytuulen puhaltaessa päättyi monen elämä. Heräsin viime yöllä ja vilkaisin kelloa. Se oli 1.50. Estonia katosi tutkasta 28.9.1994 kello 1.50.
Kommentit
Lähetä kommentti