Hännystelijät

Hännystelijöitä on aina ollut ja tulee aina olemaan. Heikko johtaja tarvitsee itsensä ympärille turvaverkon, jolle hän hajauttaa vastuun päästäkseen kantamasta täyttä vastuuta itse. Hännystelijä haistaa heikkouden ja janoaa vastuun sirpaleita. Hännystelijä käy haaskalla, imeskelee luut, kalvaa rustot ja jänteet. Johtaja on syönyt tietysti parhaimmat fileet itse aikaisemmin. Hännystelijöiden turvaverkko kokee olevansa lähempänä johtajaansa kuin tavalliset työläismehiläiset. Asema imartelee ja sumentaa todellisuudentajun.       Hitlerillä, Stalinilla ja kaikilla moraalisesti hämärän rajamailla toimineilla ja nykyäänkin toimivilla paskiaisilla oli ja on hännystelijöiden joukko sotkemassa totuuden kirkasta valoa. Monesti sikajohtajalla on jokin kadehdittava ominaisuus, jota hännystelijät kunnioittavat. Hän hallitsee jonkin osaamisalan keskimääräistä paremmin. Hän voi olla pidempi kuin muut tai kovaäänisempi kuin muut. Hän saattaa puhua päinvastoin kuin tavalliset normit. Hän saattaa arvostella nasevasti muita samassa asemassa olevia. Hän saattaa käyttää taktiikkaa, jossa hän sanoo olevansa vain käskyläistensä toveri, samalla viivalla samassa veneessä, yksi heistä.   Se ominaisuus sumentaa huomaamasta sitä moraalisesti pahaa tai arveluttavaa, jota hän aluksi varovaisesti toteuttaa. Suojakilpenä toimivat hännystelijät eivät sokeudessaan pysty toimimaan totuudellisena peilinä ja moraalisena kompassina johtajalle, joka käyttää sitä savuverhona mennäkseen aina vain pidemmälle oman pakkomielteensä, perversionsa tai jonkin muun tuhoavan ominaisuutensa kanssa. 

    Työmaallani on hännystelevä tunnelma. Onneksi lievä sellainen. Se ilmenee varovaisuutena johtajan edessä. Johtajalta varmistetaan ennen hyvälle jutulle nauramista, että onko se hänestä hyvä ja nauretaan jos hänkin nauraa. Johtajan kärttyisyyttä vierastetaan. Se yritetään ottaa häneltä pois ymmärtämällä häntä kaikenlaisilla verukkeilla. Hänellä on niin raskasta, ikään kuin hänen alaisillaan toimivilla opettajilla työ olisi helppoa. Työmaani tilanne on kuitenkin suhteellisen hyvä. Vastakkaisille mielipiteille ja ajatuksille yleensä on tilaa.

  Viime viikolla vanha kuorokaverini kirjoitti kolumnissaan musiikinopettajastamme ja kuoronjohtajastamme ja paljasti #METOO-  kampanjan hengessä hänen  kolme vuosikymmentä jatkuneen pedofilian koulussamme. Asiasta nousi valtava kohu. Kolmen vuosikymmenen ajan yläasteen pojat alistettiin äänialatestiin, jossa opettaja tutki poikien äänenmurroksen kehittymistä koskettelemalla hengityslihaksia ja tutkimalla samalla varmuuden vuoksi myös peniksen kehitysasteen. Kuoroleireillä hän hiippaili poikien huoneissa ja halusi tutkia myös nukkuvien poikien kehoja varmistaakseen, että murrosikä kehittää poikia unen aikanakin. Hän taisi kantaa vain huolta, ettei murrosikä pysähdy yön aikana. Hän käytti runsaasti viinaa ja olutta ja näin alensi vastuullisuuttaan pitkillä Euroopan matkoilla, joita kuoro teki.    

    Kaikki tiesivät tästä. Vanhemmat tiesivät ja kaupunginjohtokin. Hännystelijöiden laumakin tiesi totuuden, mutta ylläpiti hovia tai jonkinlaista mielistelijöiden haaremia johtajan ympärillä. Ovelaa peliä. Ilmeisesti hännystelijöiden murrosiän kehittymistä ei valvottu, ainakaan yhtä tarkasti. Hännystelijät olivat kuin opetuslapsia, jotka imitoivat johtajaa ja toistelivat häneltä kuultuja sutkautuksia. Opetuslapsi-ilmiö on aina hämärää touhua. Silloin on johtajalla  tilaisuus sumentaa totuuttansa ja jos hän on vähäänkään rikollisuuteen tai irstauteen taipuvainen, taivas on auki. Onneksi itse kuuluin tarkkanäköisiin skeptikoihin ja näin saastaisen kuvion, vaikkakaan se ei oloani tehnyt helpommaksi. Tieto kun lisää tuskaa.