Mielen sairaus

Sain kuulla, että pikkuveli sairastui psykoosiin ja vietiin suljetulle. Hän oli kuvitellut, että hänen kotiinsa oli piilotettu mikrofoneja. Häntä salakuunneltiin. Omaisena toivon parantumista, riittävän pitkää terapiaa ja sopivaa lääkitystä. Tieto ei tullut yllätyksenä. Sairaus tai oireet olivat pitkään muhineet ja olleet näkyvissä.
 Veljelläni oli diagnoosi kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, jota hän oli hoitanut kannabiksella ja alkoholilla jo useamman vuoden. Syy psykoosiin siis oli.
  Luin monta vuotta sitten Martti Siiralan ajatuksia mielisairaudesta perheen sairautena: Yksi sairastuu muiden puolesta. Koko perhekin voi sairastaa, mutta onhan siinä jotakin kristittyä koko asetelmassa, että yksi uhrataan muiden puolesta.
 Perheeni oli suljettu osasto. Ulkomaailmaan ei pidetty yhteyttä. Vain pakolliset sukulaissuhteet hoidettiin. Ystäviä ei ollut. Veljelläni oli ystäviä. Hän oli aina poissa, kavereiden luona tai jossain muualla. Olin aina kotona. Minä maadotuin liikaa, veljeni ei tarpeeksi. Olin ahdistunut ja en ymmärtänyt maailmaa. Tunsin itseni kummajaiseksi, tontuksi.
  Ihmistä voi sitoa liikaa, sopivasti, liian vähän tai ei ollenkaan. Vain sopiva sitominen maadottaa realiteetteihin ja antaa unelmille siipiä nousta tavoittelemaan itselleen suurempaa ja kauniimpaa. Kaikki muut sitomisen lajit vaurioittavat.
  Vanhempien suhde oli symbioottinen. He menivät aina yhdessä  joka paikkaan. Oma minuus oli sidottu riuduttavaan toiseen. Koko ajan heillä oli paha mieli ja paha olla. Heillä oli usein fyysisiä kivun tunteita. Särki ja kolotti. Omaa tilaa ja aikaa ei ollut. Raha nähtiin avaimena onneen. Materian avulla voisi saavuttaa jotain. Mitä?
  Olen huolissani veljestäni. Tiedän, etten voi tehdä mitään. En voi pelastaa häntä. Toivoa voin.