Terapiasuhteen päättymisestä

Kävin kolme vuotta säännöllisesti psykoterapiassa. Kuukausi sitten Kelan korvaama jakso päättyi. Minulla on vieroitusoireita. Olen menettänyt tärkeän vuorovaikutussuhteen elämästäni. Kävin kerran viikossa vapaasti assosioimassa mieleni sisältöjä terapeutille. Nyt mietin, mitä käy kaikelle sille mielen saastalle, jota viikottain puin terapiassa?

   Mielen saastaa kertyy jatkuvasti. Oma parisuhde tuottaa jatkuvaa rapaa olemiselle. Eilen huomasin, kuinka väsynyt olen siihen. Samalla tajusin, kuinka hyvällä mallilla se on. On itsenäisyyttä ja ilmavuutta. Riutuva vanhemmiltani ja isovanhemmiltani peritty symbioottinen ”joka paikkaan aina yhdessä- toimintamalli” huutaa poissaolollaan, josta olen onnellinen. Jotakin on tapahtunut läheisyydelle. En tiedä, onko se peruuttamatonta vai hetkellistä? En ole varma, onko 5-10 vuotta pitkässä parisuhteessa hetkellistä? Olen yksin asian kanssa. Olen oppinut olemaan kuormittamatta parisuhdetta kaikella pääni vaivalla. Viime viikolla aiheutin riidan, jossa riitelin itseäni tiedostamatta lähemmäs puolisoani. Alitajuinen riitely johti siihen ajatukseen, että nyt palaan terapiaa edeltävään aikaan, jossa kaipaan takaisin symbioottiseen, opittuun ja sukujuureni tuntien jopa perittyyn parisuhdemalliin. Pelottaa.

  Olen huomannut, että terapian jälkeen avaudun ihmisille aivan liikaa. Kerron rehellisesti tunteistani työkavereilleni, oppilaideni vanhemmille. Kun olen liian löperösti vuotanut itseäni koskevia asiakirjoja vieraille tuntemattomille, koen harmillista morkkista ja olen itselleni jollakin tavalla tyhjempi ja sekavampi. En haluaisi jakaa asioitani, mieleni rapaa näin. Hassua, että keksin alkaa kirjoittaa blogia vieraille tuntemattomille, jotta voisin harsia kokemuksiani itsestä edes jollakin tavalla kasaan, nyt kun olen yksin ja omillaan.

  Lapsuuteen kaikki johtaa. Voisinko minä olla lapsilleni ja puolisolleni pysyvä maamerkki tai kompassi? Etten olisi heille vieras tuntematon vaan tuttu, oma ja turvallinen? Jätän herran haltuun. Pelottaa.