Communication breakdown

Communication breakdown. Niin voi käydä luokan kanssa. Minulla on urani aikana ollut monta luokkaa. Aikaisempien luokkien kanssa on syntynyt mielestäni hyvä vuorovaikutus. Olen kuunnellut oppilaitani ja he minua. Nykyistä luokkaani kuuntelen, mutten ymmärrä. Sama pätee toisin päin; he yrittävät kuunnella minua, mutta eivät ymmärrä. Kyse ei ole siitä, ettenkö yrittäisi laskeutua lapsen tasolle. Se on minulle helppoa. Yksilötasolla ei ongelmia ole. Käsittämätöntä. Kun puhun heille, minusta tuntuu, että tuijotan uppiniskaisia beagleja, jotka jöröttävät ja lyövät jalat maahan ja jarruttavat kaikin voimin minua, korkeasti yliopistokoulutettua taluttajaa.

    Tilanne on raivostuttava ja naurettava.  Emme ymmärrä toisiamme. On kohtaanto-ongelma. Myös vanhempien kohtaaminen on ymmärtämätöntä. En jaksa ymmärtää heitä. Kun he kertovat minulle käsittämättömistä pölyhiukkasen kokoisista huolistaan, minun tekisi mieli huutaa, ettei tuo ole ongelmaa nähnytkään. Tehkää näin, kun minä sanon! Tietenkään en huuda. Nyökyttelen päätä mietteliään näköisenä ja minua hävettää, kun joudun kuuntelemaan ja vastaanottamaan olemattomia ongelmia, jotka  3-vuotias poikanikin kykenisi ratkomaan, nyrkillä ja muovikiväärin perällä tosin.

   Tilanne tuntuu epätodelliselta. Tietysti haluaisin, että ymmärrys välillämme olisi olemassa. Väkisin se ei synny eikä sitä voi pakolla synnyttää. Kehityskeskustelussa työnantajaa edustavan rehtorin kanssa voisin kysyä luokan vaihtamista. Ottaisin syksystä uuden luokan opettaakseni. Luokkani saisi uuden alun ja mahdollisuuden hedelmällisemmälle vuorovaikutukselle. Mutta opettajana sitä tulee miettineeksi, että onko se luovuttamista? Olenko luovuttaja-tyyppiä? Pitäisikö vain taistella, yrittää luodata vuorovaikutuksen sudenkuopat ja kesyttää ongelmat? Ehkä. Tilannetta voisi toki myös tarkastella huumorilla. Onhan väärin ymmärtämisessä ja ymmärtämättömyydessä aina mukana jotakin huvittavaa. Väsyneenä ja turtuneena huumoria on vaikea löytää.