Näin unta. Se oli painajainen. Makasin pyöreän telan päällä
ja minut hilattiin korkean messuhallin katon rajaan. Minun piti selällään sen
telan päällä maaten kiinnittää hallin kattoon isoja katosta maahan asti
riippuvia harsokankaita. Minua pelotti. Pelkään korkeita paikkoja. Ne
lamaannuttavat toimintakykyni täydellisesti. Kun pääsin alas, sanoin itseni
irti, nostin kytkintä ja lähdin hallista. Tein itsenäisen päätöksen. Näin kun
pitkä mies asettui telan päälle makaamaan ja hänestä tuli korvaajani.
Uni oli helpottava.
Luokanopettajan työssä kokemani raastava
paine aiheuttaa unia, jossa irtisanoudutaan, lähdetään nostelemaan ja sanotaan
suoraan, miltä asiat näyttävät ja tuntuvat.
Entäpä jos arjessa sanoisin suoraan, mitä työstäni ajattelen ja vain häipyisin?
Pitäisi uskaltaa olla oman elämänsä sankari muuallakin kuin vain unissaan. Asuntolainat ja muut elämän realiteetit
hallitsevat ihmisten kohtaloita sen verran paljon, että on helppoa antaa elämän
ja ajan kulua. Työssäolon ei pitäisi tuntua elämän tuhlaamiselta. Pitäisikö
vähän päälle 30-kymppisenä alkaa laskea päiviä eläkkeeseen? Lottovoitto on
pieni mahdollisuus. Pieni.
Miltä tuntuisi
soittaa omille vanhemmille ja sanoa, että olen lopettanut työnteon. Olen
vaihtanut vapaalle. Muutamme halpaan vuokrayksiöön. En suostu myymään aikaani
kaupungin opetustoimelle. En jaksa ratkoa oppilaiden riitoja. Ei huvita
kannatella luokalta toiselle oppilaita, jotka eivät laita rikkaa ristiin. Nyt
loppu nalkutus käsityöluokan lattian liian huonosta imuroimisesta. Työnlopettamiskakkukahvit.
Täten luovutan virkani..
Unelmia vain. Niitä
pitää olla. Onneksi edes unissa voi repiä itsensä irti.
Kommentit
Lähetä kommentti