Yksinhuoltajilla on lapsivapaita
viikkoja. Lapsivapaalla viikolla yksinhuoltaja voi keskittyä puristelemaan appelsiinituoremehua
tuoreista appelsiineista. Lapsivapaa viikko on laatuaikaa, eräänlaista
hidastettua filmiä. Hitaassa Suomi-filmissä juonen kehitys laahaa. Voipulla
laitetaan suuhun, sitä ei pureskella, vaan sen annetaan imeytyä suusta hitaasti,
hitaasti, hitaasti. On aikaa itselle, omille unelmille, omalle keholle, omien
itse hankittujen rahojen tarveharkittua kulutusta, jolla oma hyvinvointi
maksimoidaan. Käsi koskettaa plyysiä, samettia, silkkiä. Itsepuristettuun appelsiinituoremehuun jää hedelmälihaa. On
aikaa unelmille. On aikaa istua laiturilla. On aikaa rakkaudelle. Oman äänen
kuuntelulle.
Luokanopettajan työhön pitäisi kuulua lapsivapaita viikkoja.
Yksinhuoltaja-luokanopettaja huolehtisi omasta hyvinvoinnista. Olisi aika
siivota työpöytä. Rinnakkaisluokan opettajan kanssa voisi käydä keilaamassa.
Voisi syödä pitkiä lounaita ja keskustella uudesta opsista kurkut silmillä
hierontapöydällä. Voisi kirjoittaa Wilma-viestejä tankarunomittaan. Voisi
kirjoitella kalevalaisia dityrambeja opettajahuoneen sohvalla. Voisi kuunnella
hiljaisuutta. Koulun käytävät olisivat kuin luostarin puutarha, jossa
lapsivapaaopettaja hiihtelisi itseänsä, omaa ääntänsä, omaa kehoansa
kuunnellen. Voisi puristaa tuoreista appelsiineista tuoremehua. Mehuun jäisi
hedelmälihaa.
Missä lapset olisivat opettajan
lapsivapaalla viikolla? Hmm. Aivan sama. Aivan samalla tarkoitan sitä, että kun omahyväisesti omaa hyvää tavoitellaan,
silloin kaikki seurannaisilmiöt kuuluvat mappiin ”Aivan sama”. Opettajat
ajattelevat aivan liikaa kysymyksiä, mitä tapahtuu, jos me alamme vaatimaan
itsellemme etuja lisää. Eivät muutkaan ammattikunnat niin ajattele. Aivan sama.
Lapsivapaa viikko on riidelty etuoikeus. Oikeuksia ei saa muuten kuin
riitelemällä. Miksi emme riitele?
Kommentit
Lähetä kommentti