Minulle on tehty lobotomia. En ole enää mitään
mieltä mistään. Tai olen samaa mieltä kaikesta. Koko ajan. Minut on salvattu.
Olen ruuna, kuhilas, eunukki, kyökkipiika. Olen myös ilmiantaja. Ilmiannan
oppilaitani heidän vanhemmilleen. Luon raportteja. Lähetän raportteja. Olen
muuttunut Markku-opeksi. Minua puhutellaan kolmannessa persoonassa
Markku-opena. Entisestä flirttailevasta yöelämän katuhaukasta on tullut
likinäköinen Markku-ope. Markku-opena on nasta olla. Käyn koulutuksissa, joiden
sisällöt ovat lobotoidulle sopivia. Saan koulutusta oikeasta kynäotteesta.
Minulle esitelmöidään erilaisista istumajärjestyksistä. Lueskelen kirjoja,
joissa puhutaan oppimis-ja käytösongelmista. Se on ammattikirjallisuutta. Olen
kahlannut satoja sivuja kaihisilla lobotomiasilmilläni kummallisia kirjoitelmia
ja määritelmiä. Miksi? Ymmärtääkseni inkluusiota ja integraatiota paremmin.
Ennen lobotomiaa vielä huusin, että olen luokanopettaja, en erityisopettaja. Esitelmissä
minulle lausutaan ajatuksia empatiasta. Minua kiinnostaa eutanasia. Itsearvostus
vaihtui lobotomiassa itsearvostuksen nyrpeään äpärälapseen, itsehalveksuntaan.
Puhun koulussa Pedanetista, Wilmasta ja kolmiportaisesta tuesta. Ennen puhuin
kossusta, naisista ja metsästyksestä.
Vaadin hiljaista ruokailua. Ennen lobotomiaa minua joskus syytettiin
jopa liiallisesta reteydestä. Nyt on askel hauras, ryhti kumara, pilke silmissä
sammunut. Minulla on sisäkengät. Vaalin käytäväsiisteyttä. Nostelen maahan
pudonneita täisiä vaatekappaleita naulakoihin. Suoristelen kuvaamataidon töitä
kieli keskellä suuta. Säästän sinitarran palasia. Lasken askartelusaksia. Olen
tohvelisankari. Olen Markku-ope. Minusta puhutaan kolmannessa persoonassa.
Puhun itsestäni kolmannessa persoonassa. Pääni nyökyttää. Sanon kaikkeen kyllä.
Siunattu lobotomia. Annan mennä vaan. En päätä mistään. Varmistan kaiken.
Pelkään virheitä. Suomalainen peruskoulu on paras paikka kasvaa. Näin minä ajattelen.
Ennen olin kriittinen, nyt apaattinen.
Ystäväni käy työasioidensa takia Kiinassa monta kertaa vuodessa. Hän kuvaili kiinalaisia pöytätapoja kovin erilaisiksi kuin mihin meidät on Suomessa ja muissakin läntisissä maissa kasvatettu. Syöminen on sotkuista. Roskat heitetään reippaasti lattioille ja seinille. Ruokailu on kovaäänistä. Tarjoilijaa komennetaan kovaan ääneen. Nuudelikeittoja hörpitään äänekkäästi ja maiskutellaan mässyttäen ja roiskuttaen. Röyhtäileminen on tyytyväisen asiakkaan merkki. Ruuan loppuun asti syöminen on epäkohteliasta. Piereskelykin on ihan ok. Aivan kuin kiinalaiset ilkkuisivat meidän tavoillemme. Nythän on niin, että Kiina on ja tulee olemaan tärkeä kauppakumppani Suomelle vielä pitkään. Itänaapurin kanssa pärjäsimme sodan jälkeisinä vuosina erittäin hyvin, kun meillä oli viinaa vähän ja sekin huonoa ja kallista ja heillä erinomaista ja paljon. Suomalainen kaupparatsu opetteli mielellään venäläisiä pöytatapoja ja siinä sivussa sovittiin paperikombinaattien ja jäänmurtajien rakentamisesta.
Kommentit
Lähetä kommentti