Kenen tämä maailma on? Vein
lastani päiväkotiin. Olin pukeutunut luokanopettajaksi. Perusfarkut, huppari,
lenkkarit ja mallista jo ajat sitten yli kasvanut tukka. Oloni oli nuhruinen.
Olin mahdollisimman kaukana huolitellusta. Huoliteltu nainen, jonka tiesin
pankkitoimihenkilöksi, toi lastaan samaan aikaan. Hän oli pukeutunut
elegantisti, al dente. Hän viesti vaatteillaan. Minä en viestinyt. Tai viestin.
Viestini oli: olen maastoutunut, naamioitunut opettajaksi. Olen madaltanut
raja-aidan, joka erottaa eri-ikäiset. Viestini oli: En välitä, miltä näytän,
kun nyt teen työtä, jossa raahaudun pitkiä käytäviä tunnista toiseen astuakseni
luokaksi kutsuttuihin tiloihin, jossa kohtaan kovaa ääntä, tarvetta, huolta ja
välinpitämättömyyttä. Samoissa sisä-ja ulkokengissä otin erilaisia kasvatusilmeitä
ja puhe-elimillä tuotin kasvatusta ja opetusta. Vähän samalla tavalla kuin
kokonaisia mustapippureita murskaava pippurimylly kasvatin. Viestin
vaatteillani, että olen sivistyksen jumala Apollonin sotureita. Substanssi on
korkeammassa älyssä, sivistyksessä, kirjaviisaudessa ja olemattomassa palkassa
ja vielä olemattomimmissa vaatekappaleissa. Silti minua korpesi. Kenen tämä
maailma on?
Miksi perusfarkkuinen hupparikasvattaja ei koe maailmaa omaksi? Miksi al
dente- pukeutunut pankkitoimihenkilö ihovoiteissaan ja eleganttiudessaan
omistaa tästä maailmasta enemmän? Vai omistaako? Uskomatonta, miten heikko minä
olen. Egoni pienuus laittaa minut tällaiseen pohdintaan. Mikä estää minua
pukeutumasta eri tavalla? Ei varsinaisesti mikään. Perkele ostan ensi tilassa
Gantin gollegen, jos kirpputorilta löytyy. Ostan samanlaisen tumman
khaki-villaisen puvun, millaisissa HJK matkustaa vieraspeleihin. Ostan ruskeita
nahkakenkiä. Vaihtelen kenkiä. Tilaan Ruotsista puukengät ja kolistelen
käytävillä ja egoni paisuu ylpeydestä! Pukeudun kirkkaanpunaiseen nahkatakkiin
ja annan hauiksen ja navan näkyä niin kuin Michael Monroella. Vedän kajalia
silmiin ja korostan, miten väsynyt olen. Stetson päässä, bootsit jalassa
astelen cowboyna käytäviä edestakaisin ja otan sheriffin roolia. Pukeudun
pelkkiin tummiin pukuihin. Silläkö omistan maailmasta enemmän ja koen sen
enemmän omakseni? Näinkö koen työni merkityksellisemmäksi?
Kenen tämä maailma on? Ei se ole yhtään sen enempää
pankkitoimihenkilöiden kuin opettajien, hyvin pukeutuneiden kuin
välinpitämättömästi pukeutuneiden.
Kommentit
Lähetä kommentti