Kompassi sekoaa helposti.
Piipahdimme Berliinissä. Vuokrasimme Neuköllnistä huoneiston. Ihanan suttusta,
likasta. Löysiä koiranpaskoja katujen varsilla, joista lehahti kärpäsparvia ohi
mennessä. Paljon puistoja, jotka täynnä valtavia poppeleita, hevoskastanjoita,
tammia, lehmuksia. Neuköllnistä löytyi myös Tempelhoffin lentokenttäalue, joka nykyisin
toimii kansanpuistona, Volksparkkina. On se toiminut myös Indiana Jones-elokuvan
kulissina. Lentoterminaali on muuten ainoita natsiajalta säilyneitä
kansallissosialistisen arkkitehtuurin rakennuksia. Kaunis, ilmava, orgaaninen.
Neuköllnissä asuu paljon islamin uskoisia.
Vesipiiput pulputtelevat, kun miehet seuraavat raukein silmin jalkapallon
MM-kisoja. Pienillä kujilla löytyi myös saksalaisia bubeja. Niissä lihavia
miehiä nahkaliiveissä, puukengissä, käärimässä sätkiään, läikyttelemässä
oluitaan ja kovaääniset ”jaajaajaa”-huudot kaikuvat likaisten, paskaisten
tienvarsitalojen seiniltä. Helvetin huonohampaisia ja keltasilmäisiä muuten
kaikki. Yritimme ostaa oluet, skumpat ja limut yhdestä bubista, mutta jäi
saamatta. Meillä ei ollut käteistä. Saksassa raha on käteistä. Korttipäätteet
ovat tiukassa. Hassua jotenkin.
Berliinissä ja muuallakin Saksassa minua kiinnostaa natsismi ja
juutalaisvainot. Ei minua kiinnosta homoseksuaalien, romaanien, neuvostovankien
kohtalo. Miksi? Siksi, että jotenkin se on niin irrationaalinen, irvokas ja
mahdoton ymmärtää millään ajattelun tasolla. Juutalaiset, täysin saksalaiseen
Hermann und Gisela-kulttuuriin assimiloituneet tapauskovaiset päätettiin vain
lakaista pois. Toiset päättivät, toiset toteuttivat ja hups kansanmurhahan
siitä sitten tuli. Juutalaisvainon makaaberius kiehtoo minua. Miten niin hirveä
asia tapahtui?
Yritämme löytää Stolpersteineja, kompastuskiviä Berliinin
mukulakivikaduista. Niitä on upotettu katukäytävillä sellaisten talojen eteen,
jossa asui 40-luvulle saakka juutalaisia perheitä ennen karkotusta,
vangitsemista, kuljetuksia, tuhoa. Ne laittavat ajattelemaan. Millainen perhe
talossa asui? Mitä he joutuivat kokemaan.
Ulkomailla vieraassa ympäristössä on ihana eksyä, olla poissa kartalta,
tuntea huoli ja murhe omasta eksistenssistä. Häviänkö minä? Häviämmekö? Oliko
meitä edes olemassa? Untako kaikki vai viinin hurmaa? Eksymisen toinen puoli on
löytyminen, löytäminen. Ihmiseen on kirjoitettu halu piiloutua ja tulla
löydetyksi. Se on jo pienellä lapsella. Siitä se kasvaa haluksi tulla
kuulluksi, ymmärretyksi, nähdyksi, hyväksytyksi, rakastetuksi, syliin otetuksi,
lohdutetuksi, löydetyksi ja taas piilotetuksi. Yö ja päivä, eksyä ja löytyä.
Thomas Friedhoff, hautausmaa. Mustarastaat lurittelevat. Hautausmaalla
museo. Museo kertoo evankelis-luterilaisen kirkon kompassin sekoamisesta.
40-luvulla Berliinissä toimi lukuisia kirkon ylläpitämiä pakkotyöleirejä neuvostoliittolaisille
sotavangeille, ns. idän vandaaleille. Kirkko teetti heillä pakkotyötä paskalla
ruualla, paadutetuin sydämin, natsihallinnon pelko hiippojen alla
tietysti. Berliinin pommitusten aikana
ei kirkolliset vanginvartijat päästäneet edes pommisuojiin tai sirpalesuojiin
pakkotyövankeja. Kirkolla on muuten aina seonnut kompassi helvetin helposti.
Jotakin vikaa siinä on oltava, kun lähimmäisen rakkauden vaatimus vaihtuu nopeasti
ruoskaan ja härskiin silliin.
Kommentit
Lähetä kommentti