Mitä lapsen vanhemmat eivät tee, sen opettaja tekee. Niin se
kai menee. Niin kai sen pitää mennä. Mitä taas sönkötän? No, edessäni istuu
pieni suloinen poika pulpettinsa takana. Hän on ylimielinen ja vääntelee naamaa
ja luo ”iltalypsykatseita” kaveriinsa päin kääntyen. Käsken hänen lopettaa ja
istua nätisti ja olla oma itsensä. Hän on hämillään. Hän hämmentyy.
Oppitunnin jälkeen
jututin poikaa ja kysyin, ymmärsikö hän, mitä häneltä odotin ja
kasvatuksellisesti toivoin? Ei. Hän ei ymmärtänyt. Kerroin hänelle ilmeiden,
eleiden ja tunteiden psykodynamiikasta. Minkälaista tunnetta tietynlainen
ilmeily, käytös tarkoittaa? Avasin ylimielisyyden käsitettä. Miltä se näyttää?
Sitten kysyin, miksi olet ylimielinen? Poika on hämillään. Ei ymmärrä.
Ajattelen, niin! Tässä minä olen nyt pojan ensimmäinen aikuinen, joka peilaa
tunnetta, nimeltä ylimielisyys, koppavuus.
Tuntemattoman
tunteen esiin peilaus on umpihankeen hiihtoa, neitseellistä. Luokanopettajan
näkökulmasta se ei ole herttaista, hellyttävää, lutusta. Päinvastoin. Ärsyttää
opettaa ihmisyyden alkeita. Lisäksi tulee mieleen, mitä lasten vanhemmat
tekevät? Miten he kasvattavat? Työntääkö isi padin kouraan? Tästä
ylimielisyyden pois opettamisesta ja ylimielisyyteen kasvattamisesta täytyykin
kirjoittaa lisää. Ehkä se on tälle ajalle tyypillistä? Vaikuttaako poissaoleva
vanhemmuus ylimielisyyden syntyyn? Onko ylimielisyydellä ja empatialla yhteys?
Saman aikaan tunnen
järisyttävää itsesyytöstä? Uuden kännykkäni aikalaskuri näyttää, että vietän
Somessa päivittäin yli kolme tuntia. Peilaako minun lapseni luokanopettaja hänelle
ylimielisyyden käsitettä?
Kommentit
Lähetä kommentti