Marraskuun mustuus imee
elämänvoimat. Kolme viikkoa koulunpitoa takana syysloman jälkeen. Kaamos,
kellojen siirto ja kaiken tappava tasaisuus ja harmaus luhistuttaa ja suistaa
ojaan. Olen yrittänyt tasapainottaa epätasapainoa nukkumalla päiväunia ja
yrittämällä tehdä noin tunnin mittaisia kävelylenkkejä päivittäin. Kostea usva
leijailee jäähtyvän järven yllä. Närhi rääkäisee ja lentää tien yli. Nuori mies
on pysähtynyt hiekkatiellä pyöränsä viereen juomaan olutta. Ohitan hänet.
Pelkään, että se lähtee perään ja puukottaa minut tai lyö kirveellä. Ruumiini
löytyy vasta keväällä. Kaikki on harmaata, sinisen harmaata, tumman harmaata, mustan
harmaata. Autojen valot poraavat maisemaan jäisiä reikiä. Pissapojan nesteet
haisevat alkoholilta. Luulen näkeväni joulutontun metsässä, mutta se onkin
hirven metsästäjä. Mustavalkoinen metsästyskoira toteuttaa veren viettiä,
libidonsa himoa ja ajaa kieli pitkällä takaa hirven jälkeä. Minä kävelen ja
yritän löytää hengityksen rytmin. Yritän löytää hyvän olon, tasapainon. Minusta
on mukavaa lenkkeillä hautausmaalla. Haudoilla palaa kynttilöitä. Havukranssit
ovat tunnelmallisia. On kiva kavuta korkealle kukkulalle ja nähdä alhaalla
roikkuvat marraskuiset pilvet ja ajatella turvallisuutta.
Päiväunilta on vaikea herätä. Tulee taas marraskuinen olo. Pelottaa,
että jos nukkuu liikaa, ei tule nukkumisesta loppua. Ajattelen, että kehoni ja mieleni havahtuu
liian selkeään oivallukseen, kuinka helvetin väsynyt ja marraskuisen
kyllästynyt olen kaikkeen. Että haluan olla jo marto kalmo ja maata
puupalttoossa ja oikoa jäisiä, kohmeisia varpaita ja ilkkua eläville elämän
suorittajille. Marraskuu haluaa kietoa vaippaan. Kuinka kaikki näin saatanan
harmaa selkiyttää kaiken. Ilmeisesti on turvallisen pimeää oivaltaa asioita,
jotka eivät kestä päivän valoa.
Harry Potter taistelee ankeuttajia eli marraskuuta, kaamosta vastaan
onnellisilla ajatuksilla. Onnelliset ajatukset ovat onnellisia muistoja
läheisistä ihmisistä. Onnelliset ajatukset ovat menneiden sukupolvien lainaa,
heidän meille lahjoittamia onnellisia muistoja, ajatuksia, jotka kantavat meitä
harmauden läpi. Kaltoin kohdeltu, laiminlyöty lapsi muistaa läpi elämänsä ne
ihmiset, jotka ovat antaneet onnellisuutta läsnäolollaan, teoillaan, sanoillaan,
lohdutuksen sanoillaan. Marraskuussa
niitä tarvitaan. Olenko minä osannut, osaanko luoda oppilailleni onnellisia muistoja? Olenkohan minä jollekin piruparalle onnellisuuden lainaa, jota lainaamalla, muistamalla olo helpottuu ja löytyy oivallus, ettei ole aivan yksin tässä arktisessa hysteriassa? Voiko muisto minusta vahvistaa jonkun elämän tuntoa? Minä toivon niin.
Kommentit
Lähetä kommentti