Ääniyliherkkyys

Olen ääniyliherkkä. Kuorsaamiseen minulla on nollatoleranssi, siis sen kuuntelemiseen. En puhu nyt omasta kuorsaamisestani. Paprikan narskahtelu kauraleivän päällä on kuin kauhavalainen kylkiluiden väliin. Sipsien rouskuttelu kaikuu päässäni kuin pieru Iisakin kirkon korkean kupolin alla. Maiskutus, huulien lipominen, ovat ärsyttäviä. Liian kovaa tapahtuva nenän niistäminen ärsyttää. Toisten pierut, hiljaiset tai helvetilliset, ajavat romahduksen partaalle. Voice Finland ja Idols raiskaavat korvani. Kynsien pureskelu, armoton äänimaisema. Ja maailmaan mahtuu ääniä. Minun maailmaani ei mahdu ääniä. Ei saatana mahdu.

    Pahin äänimaisema on vapaapäivän aamuna lasten riitelyn ja väittelyn äänet peliajasta. Se synnyttää murhan himon. Kuopuksen vingahteleva uhriääni. Esikoisen puolustusäänensävyt. Poikalapsista lähtee kova ääni. En tiedä, lähteekö tytöistä. Kun isoveli nipistää pikkuveljeä, on seurauksena pitkä, ujeltava älä, joka päättyy valittavaan äiti tai isä-huutoon. Yritän lukea lehteä, asettua vapaa-ajan viettoon. Ei onnistu.

  Beethoven tuli kuuroksi. Häntä se harmitti. No, hänellä oli se säveltaide. Haluan kuuroutua, ihanasti äänet saisi puuroutua ja hiljaisuus. Ei kuuloaistia, hymy huulilla. Sitten en kuulisi lintujen laulua, heinäsirkan siritystä. En kuulisi Voiceakaan, enkä kinaamista peliajoista.