Olen ääniyliherkkä. Kuorsaamiseen
minulla on nollatoleranssi, siis sen kuuntelemiseen. En puhu nyt omasta
kuorsaamisestani. Paprikan narskahtelu kauraleivän päällä on kuin kauhavalainen
kylkiluiden väliin. Sipsien rouskuttelu kaikuu päässäni kuin pieru Iisakin
kirkon korkean kupolin alla. Maiskutus, huulien lipominen, ovat ärsyttäviä.
Liian kovaa tapahtuva nenän niistäminen ärsyttää. Toisten pierut, hiljaiset tai
helvetilliset, ajavat romahduksen partaalle. Voice Finland ja Idols raiskaavat
korvani. Kynsien pureskelu, armoton äänimaisema. Ja maailmaan mahtuu ääniä.
Minun maailmaani ei mahdu ääniä. Ei saatana mahdu.
Pahin äänimaisema on vapaapäivän aamuna
lasten riitelyn ja väittelyn äänet peliajasta. Se synnyttää murhan himon.
Kuopuksen vingahteleva uhriääni. Esikoisen puolustusäänensävyt. Poikalapsista
lähtee kova ääni. En tiedä, lähteekö tytöistä. Kun isoveli nipistää
pikkuveljeä, on seurauksena pitkä, ujeltava älä, joka päättyy valittavaan äiti
tai isä-huutoon. Yritän lukea lehteä, asettua vapaa-ajan viettoon. Ei onnistu.
Beethoven tuli kuuroksi. Häntä se harmitti. No, hänellä oli se
säveltaide. Haluan kuuroutua, ihanasti äänet saisi puuroutua ja hiljaisuus. Ei
kuuloaistia, hymy huulilla. Sitten en kuulisi lintujen laulua, heinäsirkan
siritystä. En kuulisi Voiceakaan, enkä kinaamista peliajoista.
Kommentit
Lähetä kommentti