Perinteinen hiihto,
lumenluonti, angina pectoris. Luetelluista vitutuksen aiheista seuraa
sydänlihaksen kuolio, kuolinpesän kamppailu hopeasompalusikoista ja
velvollisuus muistella vainajaa vahakynttilällä kaksi kertaa vuodessa. Eilen
tein lumityöt ja tänään hiihdin 5 km. Nyt odotan muljahdusta. Katselenko
minäkin ennen kuolemaani sinistä taivasta nostalgisesti kuten Louhimiehen
tuntemattomat sotilaat. Ei, katselen huokoista betonielementtikattoa.
Hiihtäminen on paskamaista puuhaa. Tehokasta
tietysti. Eniten vituttaa hikoilu, sitten höyrystyneet silmälasin linssit,
sitten ylämäet, sitten huono kunto. Hiihtäessä on aina kiire kotiin. Minulla on
aina kiire perheen luo. Jos olisin joutunut rintamalle, minulla olisi ollut
aina sieltäkin kiire kotiin. - Minne se sotamies on matkalla?- Ka kottiin, ka
kottiin. Kiire nauttimaan angina pectoriksesta omaan keinutuoliin. Haluan nähdä
tutun huokoisen betonikaton.
Hiihtäminen ei ole kivaa. Lasken kilometrejä.
Tänä talvena hiihdän ainakin 200 km. Teen laskelmia. Hiihdän kiireessä. Kotiin
on ehdittävä. Angina pectoris odottaa.
Lapset ovat pelanneet joululomalla
sankarilliset määrät. Tänään alkoi vieroitus. Kahdeksan tuntia ja nyt he
piirtävät. Tänään ovat valitelleet tylsyyttä. Nyt ovat tottuneet. Kaikki on
rauhallisempaa. Tunsin tuskaa. Pelaava lapsi on kaunis. Aktiivinen ja
lasittunut katseiltaan. Liikkeet narkoottisen uneliaat. Vieroitusoireissa
kamppaileva lapsi on kamala katsella. Rinnassa tuntuu pectoris. Vilkuilen
hermostuneena keinutuolia, betonikattoa. Sinkkosen lauseet kaikuvat korvissani.
Lapsi ei kuole tylsyyteen. Tylsyys on luovuuden lähde. Luokanopettajan työn
luulisi olevan minulle luovuuden tulivuori. Olen kuolla tylsyyteen. Tylsyyteen
voi aikuinen kuolla. Tylsyyteen voi luokanopettaja kuolla.
Kommentit
Lähetä kommentti