Katson kentän laidalla
jalkapalloa, kun poikani pelaa. En ole valmennuksessa mukana. Olen huoltajana,
kuljen poikani mukana ja avustan siinä sivussa joukkuetta. Mukana on paljon
isejä. Isien puhe on kovaa. Kulttuuriin kuuluu miesjoukoille tyypillinen, vittuilu,
kukkoilu, machoilu. Isät puhuvat päälle ja pätevät. Puheissa näytetään paikka,
osoitetaan hierarkiaa. Oletus on tietysti, että se on ok ja kaikki sen
hyväksyvät ja siihen alistuvat. Tarkoitan nyt isien välisiä suhteita ja
kommunikaatiota. Poikia kohdellaan kauniisti, oikeudenmukaisesti ja kannustaen.
Tietysti se on tärkeintä. Silti koen oloni vieraaksi, kun alkaa
hierarkiakukkoilu ja paskan nauraminen. Tyypillistä on tehdä jokin isä
naurunalaiseksi. Aina se ei ole ivallista, mutta tienviitta raakuuteen on
lähellä. Miessakkien kommunikointi on kaltaiselleni itkuherkälle taiteilijalle
välillä liikaa. Haluaisin puhua kukista, taiteesta ja olla kauniisti. Naisten
seurassa on pehmeämpää. Ymmärrys ja empatia ovat enemmän läsnä.
Isät kertovat työkuvioistaan ja –elämästään. He ovat kuin Herkuleksia
antiikin Kreikassa, kun he kertovat, kuinka päteviä ja neuvokkaita he ovat taistelussa
nimeltä työelämä. Välillä minulta kysytään koulusta. Yleensä kysymykset
käsittelevät, miten koulussa saa rankaista nykyään. Aina he muistelevat
jälki-istuntoja, nurkkaseisotuksia, häpäisyjä, tappeluita hymyissä suin ja minä
kerron kasvatuskeskustelusta. Joskus he kysyvät, vieläkö koulussa opetetaan
sitä ja sitä. Yleensä vastaan, ettei sitäkään opeteta. Myös alkoholistiopettajille
naureskellaan ja kovista rankaisijanatsiopettajista kerrotaan vereviä kaskuja.
Hermostollisesti herkille naisopettajille naureskellaan. Miten sitä ja sitä
vanhapiikaopettajaa kiusattiin ja hermostutettiin poikamaisilla kepposilla ja
brutaalilla raakuudella. Hymyilen hermostuneesti mukana ja mietin, että
minullekin nauretaan 30 vuoden päästä.
Autoista puhutaan. Luokanopettaja ei vaihda autoa. Auto ajetaan loppuun.
Kun auto hajoaa, otetaan kustannusarvio korjauksesta vastaan paskat housussa ja
arvioidaan, onko auto varaa korjuuttaa vai pitääkö ostaa uusi vanha paska
taloutta rassaamaan. Sähköautot ja opettaja ovat mauton vitsi. Insinööri-isät
ja lääkäri-isät ja johtajaisät vaihtavat autoja. Niitä ihmetellään
parkkipaikalla. On ne vaan niin näppäriä, peruutustutkat ja kaikki. Ja monella
on täysi autoetu. Opettajana kerron, että ensi vuonna on varaa ehkä ostaa uudet
talvirenkaat, jos pakastin ei hajoa.
Luokanopettajana ja humanistina arvioin poikien pelaamista ilon kautta.
Onko pojilla hauskaa? Onko fiilis hyvä? Onko joukkueessa hyvä henki? Eihän
pääse syntymään syntipukki-ilmiötä? Nouseeko jollakin huiviin menestys?
Käsitelläänkö epäonnistumiset ja menetykset yhdessä ja vahvana eli opitaanko
jalkapallossa myös depressiivisen position käsittelyä? Moni isä näkee
jalkapallon hyvänä avaussyöttönä. Onko pojilla hyvä ensimmäinen kosketus
palloon? Tekniset suoritukset nousevat keskiöön. Jaksavatko ”äijät” taistella?
Kommentit
Lähetä kommentti