Ajattelin, että sitä vapaampi
olen, mitä vähemmän kerron huolistani tai asioistani kenellekään. Ajattelin,
että sitä riippumattomampi olen, mitä vähemmän kerron itsestäni ylipäänsä mitään.
Ajattelin näin ja olen jo ajatellut pidemmän aikaa näin. Puhun asioistani
tuskin kenellekään ja en yhtään mitään. Olen päättänyt vaieta. Kummallista,
että mitä enemmän vaikenen, sen riippuvaisemmaksi ja vangitummaksi koen itseni
suhteessa maailmaan, toisiin ihmisiin.
Tyhjiössä ei kukaan kuule, näe. Hitto miten pelottavaa huomata tyhjiön
imaiseva voima. Imu on vahva. Olen joutunut vaikenemisen ansaan. Muut eivät
halua vaieta. Ihmisten tarve jakaa elämää, tunteita ja kokemuksia on loputon.
Vaikenemisen lisäksi en halua kuunnella. En kuuntele, koska haluan vaieta.
Haluan siis, että maailma vaikenee kanssani ja kukaan ei kuuntele ketään.
Taidan olla panteisti, minulla on halu sulautua hiljaiseen luontoon,
kivikuntaan tai muinaisjärvien pohjasedimenttiin.
Vaikeneminen on vallan käyttöä ja julmuutta. Tiedän sen. Sen edessä olen
voimaton. Silti tarvitsen tätä vaikenemista. Pintaan sukeltaminen tuntuu vain
niin tylsältä. Pärskäyttää pää pintaan ja julistautua äänenkäyttäjäksi ja
antautua vastavuoroisuuden aaltojen pitkien maininkien vietäviksi. Katson poispäin.
Tuijotan sisintäni. Kuuntelen itseäni. En kuule mitään. Olen tylsistyttävä ihminen ja maailma ympärilläni
on tylsä. Maailma on tori, kauppakeskus, vaalitapahtuma, jossa itsensä
mielenkiintoiseksi kokeva ihminen puhuu, mitä sylki suuhun tuo. Valitaan vuoden
luokanopettajia, fysioterapeutteja, koodaajia, muurareita, vuoden äitejä ja
kaikkea muuta jonnin joutavaa. Lehmä ammuu ja käsi hakkaa aplodeja ja
vinkuintiaani ulvoo ja viheltää, kun sillä osoitetaan arvostusta.
Pääsenkö pintaan? Vielä en jaksa yrittää.
Kommentit
Lähetä kommentti