Kasvatan selkärankaa. Aloin
ymmärtää. Pääsin juonesta kiinni. On niin paljon kuunneltavaa. On niin paljon
kuultavaa. Paljon hässää ja älämölöä. Jotenkin tämä taas alkoi. Kai tämä tästä.
Luokka on samanlainen. Puhuvat päälle. Haluavat suoraa peilausta. Yksi oppilas
nauroi hysteeristä naurua. Nauroi tuttuudelle ja sille, että taas tämä alkoi.
Taas pitää alkaa tuon äijän kuunteleminen. Äijä näyttää kärsivältä,
kärsineeltä. Yritän olla tänä vuonna vähemmän kärsivän näköinen.
Kollega on aivan pihalla. Sen perusattitude on pakeneminen. Puhuu
äitinsä muistisairaudesta, soitattaa luokassaan poppikappaleita, ihmettelee opettajahuoneen
pöydän donitseja, on olevinaan kiinnostunut, yrittää olla niin opettajaa niin
opettajaa. Falskia. Paistaa niin läpi toivomus päästä pois, eläkkeelle,
rannalle vetämään drinksuja. Säälittävää. Kun se ei moneen vuoteen vielä pääse,
niin perkele, miksi ei ole halua ottaa lusikkaa känsäiseen kouraan ja alistua
muottiin. Itse olen jo sulanut, alistunut. Luisuminen, nyrjähdys, alas
vajoaminen on kylmä tosiasia. Ryhtiä on vähän. Perustoiveeni on päästä pois,
Endlösung, lopullinen ratkaisu. Markku, voit sammuttaa lyhtysi. Heimo,
suomalainen peruskoulu on puhunut. Voit suksia hevon kuuseen. Jos lähdet saman
tien, ei tarvitse enää osallistua Kikyyn ja Vesoon ja kaiken maailman muuhun
sontaan, jolla opetetaan ihmiskuntaa vastaanottamaan ihmiskunnan säälittävä
loppulaukka, digiravi ja Pinterestin puuharoinatarjotin. Markku, häivy!
Kommentit
Lähetä kommentti