Säpsähdys. Säpsähdin
selviytymisen pelosta. Näin oppilaita koulun pihalla. He koputtivat ikkunaan ja
ottivat ilmeitä. Säpsähdin kaikkea tulevaa. Säpsähdin, kun tiedän, että joudun
aloittamaan taas oppilaiden tunteiden rajoittamisen, oppilaiden käytöksen säätelemisen.
Oppilaat parveilivat. Heillä oli iso Bluetooth-kaiutin, josta he soittivat
musiikkia lujaa. Säpsähdin, kun minua alkoi ahdistaa. Säpsähdin, kun minua
alkoi vituttaa. Säpsähdin, kun tajusin, että tämä työ tuntuu rangaistukselta,
painajaisunelta. Elämäni on yksi säpsähdys. Suustani pääsee vain sähähdys. Kala
rimpuilee verkossa. En pääse enää pakoon. Löydänkö enää koskaan innostunutta
opettajaa sisästäni? Säpsähdän, kun katson lukujärjestystä. Minun pitää venyä
parhaimpaani ja se ei riitä, en pysty. Minun pitää opettaa liikuntaa, josta en
pidä. Minun pitää opettaa liikuntaa, josta en pidä. Minun pitää opettaa
käsitöitä, jonka opettamisesta en pidä. En pidä minkään aineen opettamisesta.
Silti minun on pystyttävä kaikkeen, repeydyttävä kaikkeen. Ei, ei, ei. Voisinpa
painaa sammutusnappia. HÄTÄSEIS.
Iltapäivälehdessä opettajan työn hylännyt kertoi vaihtaneensa opettajan
työt myyjän ammattiin ja elämä hymyilee. Ei ole enää taakkaa harteilla. Tunnen
olevani opettajana syyllinen kaikkeen kaikkien edessä. Miten tästä paskasta
löytyisi ulospääsy, kunniallinen ulospääsy?
Kommentit
Lähetä kommentti