Ulkopuolinen opettaja, englantia luokalle kerran viikossa opettava, tekee tuoreita havaintoja. Hänen silmänsä havaita epäkohtia ovat tuoreet. Hän näkee. Hän tarkkailee luokkani poikia välitunnilla. Pojat liikkuvat harnaalla alueella. Hän kertoo niistä minulle. Tiedän kaiken. Kiitän häntä "tuoreista havainnoista.". Minulla on vanhat, väsyneet ja verestävät silmät. Otan kiukkuisena vastaan tuoreiden silmien havainnot.
Ulkopuolisen havainnot eivät johda mihinkään. Miksi eivät? Siksi, että minä luokanopettajana olen luokkani kanssa lähes yksin 22 tuntia viikossa. Yksin. Opetan liikunnat, musiikit, uskonnot ja kuvikset. Kannattelen heikkoegoisia, kannattelen huonohermoisia, yritän antaa luokanopettajn käypähoitosuosituksen mukaista vanhan valtiomiehen viisautta, lempeitä sanoja ja lohdutuksen sanoja kärsiville.
Verestävin silmin näen oppilaiden mahdollisuudet tulevaisuudessa. Tuo voi päätyä ongelmiin, sortua huumeisiin, joutua vankilaan, niin on rajaton ja yksin ja heikkojen aikuisten ympäröimä. Tuo toinen tulee kärsimään olemattomista ongelmista, jotka johtavat masennukseen ja oivallukseen, että kaikki on ollut koko ajan liian hyvin ja hän onkin ollut vain äidin infantiilien projisointien kohde. Tuo oppilas tuolla joutuu luopumaan unelmistaan tulla jääkiekkoilijaksi ja hänestä tulee tylsä, harmaa autokauppias, mutta omistaa mökin järven rannalla ja tyhjän katseen, mikä takaa keskiluokkaisen onnen ja välillisen huolen siitä, missä välissä ehtii puhdistaa rännit ja syöksykourut.
Ulkopuolisen tuoreet silmät rällivät. Ne eivät kerro mitään uutta. Jotta tuoreus säilyisi, ei saisi missään nimessä opettaa luokkaa kuutta vuotta putkeen. Tuoreus kärsii. Tulee liikaa syvyyttä, liikaa oppilastuntemusta.
Kommentit
Lähetä kommentti