Joulukalenterin viides luukku

  Ammatillisesti työelämässä umpikujaan ajautuneiden korkeakouluttettujen joulukalenterin viides luku toivottaa onnea kaikille veteraanirallikuskeille ja -kartanlukijoille. Samalla halutaan muistaa kaikkia itseoppineita, ylivilkkaita, keskittymisongelmaisia pajasankareita, öljymontussa parhaat hetkensä viettäneitä rasvanippojen rassareita ja omien automaattivoitelujärjestelmäkeskusten luojia. Yhden montun muistan minäkin, ylikoulutettu ja alipalkattu ihmissuhdealan kehäkettu. Erään veteraaniralliautojen rakentajan öljymonttuun kerran laskeuduin hänen kehotuksestaan "mene nyt vain katsomaan" ja sinne minä nilkutin öljyn liukkaita portaita vanha Volvo Amazon yläpäälläni kattona. Montussa oli monta lavaa Virosta haettua Saku-olutta, monta laatikkoa litrasia Larsenin konjakkeja, monta mäyräkoiraa Viru Valkiaa. "Otapa sieltä tuoremehua litra ja mennääs aamupalalle", kehotti veteraanikartturi. Minä otin ja nautimme isot lasit pehmeää Larsenia. Oli häikäisevä kesäpäivä ja kuivat kurkkumme lotkotti pehmeää eliksiiriä kuin pohjaan palanutta kahvia opettajahuoneessa maaliskuussa rospuuton roiskuessa koulun kurakentällä. 

  Sillä kertaa monttu toimi viilentävänä alkolivarastona, kun oli heinäkuun helle ja syy elää vahvempi kuin muulloin. Yleensä montussa oli öljyä, trasselituppoja, nippoja ja muuta sinne välittömimmin kuuluvaa. Veteraanin kanssa korjaan useasti halpaa autoani, kun säästän autonhuoltokustannuksista. Miksi luukku viisi luotaa ylivilkkaita, itseoppineita, ns. mahdottomia tapauksia? No, nämä nyt ovat niitä ihmisiä, jotka ratkaisevat käytännön elämän käytännön ongelmia. He keksivät, miten pääsee ilman tikkaita jäiselle katolle hakemaan palloja. He ryömivät ahtaisiin onkaloihin hakemaan avaimia, kun muut eivät keksi, pysty, jaksa tai kykene. He laittavat nippusiteillä, rautalangan pätkillä roikkuvat pakoputket kiinni. Heidän edessään mahdoton onnistuu, ongelmat ratkaistaan ja aina on valoa tunnelin päässä. Sodan ratkaisutaisteluissa 80 vuotta sitten he keksivät jo ratkaisujaan. He veivät kasapanoksia tankkien katolle. He keksivät, vetivät tapsia, hakivat linjojen takaa öljylamppuja pimeisiin korsuihin. He,veteraanikartturit, syntyivät jakoavain kourassa, rasselituppo nenässä ja ähräsivät, kokeilivat ja itse oppivat virheistään ja parantelivat ja hädän hetkellä heidän ongelmanratkaisuarsenaalinsa on mieletön. Koulussa he istuivat nurkassa, jälki-istunnoissa, laiskanläksyissä, olivat uppiniskaisia, karkailivat, olivat ongelmissa, kaivoivat lumitunneleita ja keikkuivat puiden latvoissa paskainen nauru ylös taivaalle kikatellen. Me tarvitsemme veteraanikarttureita aina hädän ollessa suurin. Ainakin minä, karttakepin heiluttelija, Wilma-merkintöjen raaputtaja. Tämä päivä on teidän!