Yllätyin eilen. Vein omat lapset hiihtämään eilen. Mukaan lähti myös kaksi vierasta lasta. Hiihtäessä aloin miettiä, että minulla onkin aika suuri sydän ja minulla onkin aika paljon antaa myös muillekin kuin omille lapsille ja omalle perheelle. Oikeasti yllätyin. Minun perheeni kaukaa paikasta nimeltä Lapsuus opetti, että on vain oma perhe, jonka sisään ei mahdu ketään, kuulu ketään ja maailma ulkopuolella haistakoon paskan.
Hiihdimme. Oli mukavaa. Matkalla minusta alkoi tuntua lapsuudelta, kuulin lapsuuden kulkusten kilinän. Pääsimme kotiin ja huomasin olevani vihainen. Halusin olla vihainen vaimolleni, joka ei ollut mukana. Minulle tuli tarve olla vittupää ja viestiä, että olet laiska, minä ahkera. Keksin, että olen ärtynyt siitä, että vaimo tuli kotiin klo 19 ja se oli liian myöhään. Huomasin, että haluan kostaa ja tulla itsekin joku päivä kotiin klo 19.
Vein myös eilen oppilaan kotiovelle hänen oppikirjojaan. Tuntui siltä, että minustahan riittää vieläkin muille. Tuntuikin hyvältä. Tänään mietin, että paskat! Vanhempien tehtävä on olla aktiivisia omien lastensa suhteen. Alkoi vituttaa, että miksi minä olen aktiivinen heidän vuoksensa, jotka passuuttavat, ovat passiivisia omien lastensa suhteen ja luottavat minun höveliin palvelijaluonteeseen, jolla ei ehkä sittenkään ole niin suuri sydän! Perkele. Jekyll ja Mr. Hyde seikkailevat päässäni. Olen hyvä ja riittävä ja samalla haluaisin vetää liinat kiinni!
Kommentit
Lähetä kommentti