Minä en ymmärrä, miksi yksinpurjehtija Ari Huuselan toilailuista maailman merillä yksin, ihanassa yksinäisyydessä, mielenrauhassa kirjoitetaan joka viikko. Kerrotaan hänen vastoinkäymisistään, miten vituttaa olla pläkässä, miten vituttaa luovia vastasessa, miten ihanaa mennä myötäsellä kuitenkin varoen jiippiä. Minua ihan oksettaa. Mies yksinään kaikessa rauhassa. Ensi kerralla Ari Huusela, otat luokallisen oppilaita mukaan, niin saadaan vähän väriä juttusarjan paskoihin juttuihin merirokko-ongelmista sun muista purkkiruokien syömisistä.
Hiihtolomalla ei saa hiihtää yksin. On omat lapset ja heidän hiihtämisensä. Oman lehden luku keskeytyy vakaviin työrauhaongelmiin. Tv huutaa ja lastenhuoneesta kajahtaa voimakas Vittu ja nasaalisti artikuloitu ei saatana. Kimmahdan pystyyn ja huudan, että nyt vittu loppuu se vitun huuteleminen, SAATANA. Ja loppuuhan se, pariksi minuutiksi. Sitten mietitään, mitä tehdään, me kun olimme kilttejä ja kunnollisia ja ei lähdetty reissuun ja uimahalli on kiinni ja lapset eivät halua lähteä laskettelemaan. Näin. En ole yksinpurjehtija. Olen melusaasteen seassa aamun lehden lukija.
Yöllä ajoin mopolla. Olin viistitoista. Kaupungin keskustassa minua alkoi lauma nuoria heitellä kiven murikoilla. Ne selkeesti halusi tappaa minut. Kaasutin karkuun minkä kerkesin. Sitten ajoin kotiin, sulkeuduin omaan huoneeseen ja mietin, missä kaikki on?
Elämäni peruskysymys onkin teini-iästä asti ollut tuo kysymys, missä kaikki on? Missä te kaikki olette? Vastausta minulla ei ole. Ehkä ne on kaikki yksinpurjehtijan septitankissa?
Kommentit
Lähetä kommentti