Tänään mietin laiskuutta. Mietin laiskoja miehiä luokanopettajan työssä. Laiskuus opettajan työssä on miesten etuoikeus. Laiskuus alkaa jo OKL:ssa. Siellä kannatti mennä ryhmätöissä naisopiskelijoiden ryhmiin. Naiset tekivät työn ja miesopiskelijat käyttäytyivät teennäisinä rohkaisijoina ja nyökyttelivät päätään konsensushenkisesti ja naiset tekivät kirjoitustyön. Miehet roikkuivat mukana ja nyökyttelivät. Salaa he naureskelivat, kuinka helposti tuli taas opintoviikot uutterien naisten siivillä, siipimiehinä, siipiveikkoina. Sama rooli oli helppo siirtää työelämään. Laiska mies luetuttaa oppikirjaa, teettää monisteita, täyttää työkirjaa. Välillä muistaa ottaa vastuulleen lentopalloverkon virittämisen. Pitää laiskan miehen sulkapallokerhoja, heittää liikunnan tunneilla pallon peliin ja pelataan koko tunti. Laiska miesopettaja narisee puitteista, kuinka muka tekisi paljon enemmän, jos olisi paremmat puitteet. Laiska mies ei viitsi tarkistella kirjoitusvihkoja. Kauanko laiskoja miehiä katsellaan opetustoimessa? En tiedä, mutta paljon meitä on, siipiveikkoja. Ei tietenkään pidä yleistää, mutta paljon meitä on.
Jos on laiskureita, pitää olla paikkureita. Ja paikkureita tuntuu riittävän. Se minkä laiskuri jättää tekemättä, sen paikkuri paikkaa ja yrittää nostaa ylemmälle tasolle. Tämä pitäisi saada TVA:n perusteeksi. Paikkureiden pitää saada työn vaativuuden ylimääräiset lisät. Nämä laiskurin ja paikkurin roolit pitäisi saada työyhteisötasolla näkyväksi. Laiskurin roolin saa läpiviedyillä, välinpitämättömillä, ei-mietinnällisellä oppitunneilla vailla mieltä ja syvempää tarkoitusta. Paikkurit nostavat meidän kehutun PISA-järjestelmämme tason sille tasolle, josta järjestelmäämme kehutaan. Siipiveikkojen aika olisi aika siirtää historian romukoppaan.
Kommentit
Lähetä kommentti