Rinnakkaisluokan opettajassa on
jotakin, jota en ymmärrä ja jotakin, jota haluaisin saada itselleni.
Hän saa lapset tekemään kaikkea vanhaa ja mekaanista. Minä en. Hän on
tehokas. Minä en. Hän saa lapset piirtämään ja värittämään Euroopan, Afrikan
maiden lippuja lisätyönä, kun päätyö kuviksen tunnilla tulee valmiiksi. Minä
en. Lapset värittävät maiden lippuja hiljaa, kirjoittavat viiden kohdan
tietopaketteja maista lippujen taakse. Minun lapset eivät. Hän on tehokas ja
saa lapset tekemään. Minun lapseni ovat, oleentuvat, puhuvat, puhuvat ja minä
kuuntelen, huojun, hoipun, kuuntelen niin kauan, että silmäluomeni valuvat
kiinni ja silti kuulen lasten äänen avaruuden kohinan läpi ja nyökyttelen
päätäni ja olen siinä heidän edessään ja samaan aikaan kaukana poissa.
Hänestä lasten pitää tuntea virke, lause, kappalejako, isot
alkukirjaimet ja vierasperäiset sanat ja käyttää värikästä synonyymisanastoa.
Minusta lasten pitää osata kirjoittaa ajatuksia paperille. Minulle
kirjoittaminen on käsityötä, hänelle virkamieskieltä ja hän on oikeassa. Sillä
selviää elämässä pitkälle, ainakin pidemmälle kuin omilla ajatuksilla. Tylsä,
sisällötön virke täydellisellä kieliopilla on parempi kuin sydäntä koskettava,
elämän makuinen virkkeen aihio paskalla käsialalla. Virastoissa, komiteoissa
pärjää aivoton, tunnoton, mauton ihmisrobotti.
Hän ei pidä siitä, että luokka ei heti ole näpeissä. Hän tietää, että
ennen syyslomaa luokka on asettunut. Sitten luokkaa voi ajaa kuin
valtamerialusta, autopilotilla. Minun lauttani on kongolainen proomu
Kongo-joella, koko ajan vaarassa upota. Työrauhan aallokot keinuttavat paattia
ja minun säälittävä piipitykseni komentosillalta hukkuu tuuleen kuin köyhän
valitus byrokratian rattaissa.
Hän yrittää murtaa lapset. Hän sanoi huomanneensa onnellisena, että
luokassa on jo säröjä. Nyt kun hän kiihdyttää, hän saa railon kasvamaan,
repeämän syvenemään ja viimein luokka antautuu kuuntelemaan, tottelemaan ja
kunnioittamaan kaitsijaansa, itse kaitselmusta ja kaikki käyttäytyvät kiltisti.
Luokan oppilaat ovat kuin lobotomialeikatut entiset vauhkoontuneet mielipuolet
ja –sairaat.
En saa lapsiin säröjä. Minuun tulee säröjä. Ja ne syvenevät. En löydä
itsestäni luokanopettajaa, vanhan ajan hyvää opettajaa, joka asettuu heidän
yläpuolelleen ja tuomitsee heidät heidän yhteiskuntaluokkansa mukaan
järjestyksessä alapuolelleen. Vain tällä tavalla voidaan säilyttää
yhteiskuntarauha ja antaa vaurauden kasaantua vauraille ja kurjuuden
kurjille.
Kommentit
Lähetä kommentti